Kahdeksanvuotiaana Kaisla Saarikoski nukkui kirkkaat valot päällä, koska pimeä tuntui uhkaavalta. Kymmenvuotiaana hän lopetti jäätelön syömisen kokonaan, sillä jokainen lusikallinen toi mieleen ällöttävän mielikuvan musiikkivideosta, jossa lapsen suupielistä valui jäätelöä.

– Olin jo lapsena pelokas ja se hallitsi arkea tavalla, jota en silloin ymmärtänyt, Kaisla sanoo nyt.

Aikuisena Kaislalla todettiin pakko-oireinen häiriö eli OCD.

Pelot valtasivat kodin

Ensimmäisen vaikean jakson pakko-oireisen häiriön kanssa Kaisla koki kaksitoistavuotiaana, vaikka diagnoosia hänellä ei vielä silloin ollut. Isoveljen ystävä oli hänen mielestään koskenut myrkyllisiin aineisiin ja sen jälkeen Saarikosken perheen tavaroihin. Ajatus myrkyllisen aineen leviämisestä teki kodista hänelle vaarallisen paikan.

– En pystynyt enää koskemaan ovenkahvoihin tai puhelimeen, ja aloin seurata tarkasti, mihin muut kotona koskivat. Lopulta en voinut olla yhteisissä tiloissa lainkaan, vaan lukittauduin omaan huoneeseeni, hän muistelee.

Tätä kesti noin puoli vuotta. Se oli Kaislalle pelottavaa ja ahdistavaa aikaa.

Pelkojen kohteet vaihtuivat vuosien varrella. Liimapuikot, kemian tunnit ja koulun laboratoriot tuntuivat myrkyllisiltä. Yläasteella Kaisla ei pystynyt käymään kemian tunneilla. Hän laittoi oppikirjansa muovipussiin ja työnsi ne kaapin perälle.

– Toivoin silloin, että joku olisi kysynyt, miksi pelkään niin paljon. Läheiset eivät ymmärtäneet, vaan ajattelivat, että liioittelen. Jäin yksin oireideni kanssa.

Diagnoosin löytyminen vei yli 20 vuotta

Vasta aikuisena Kaisla sai kuulla ensimmäisen kerran, että kyse voisi olla pakko-oireisesta häiriöstä. Vuonna 2010 hän hakeutui mielenterveyden ammattilaisen puheille ja sai masennusdiagnoosin. Se ei kuitenkaan selittänyt hänen oireitaan.

Seitsemän vuotta myöhemmin psykiatrinen sairaanhoitaja mainitsi mahdollisen pakko-oireisen häiriön ja ehdotti siihen liittyvää ryhmäterapiaa. Kaisla ei vielä tunnistanut itseään diagnoosista ja kieltäytyi. Hän ei tiennyt, että pakko-oireet voivat ilmetä myös pelkoina ja välttelynä – ei vain toistuvina tarkistelutoimina.

Oli lohdullista kuulla, että joku muukin elää tämän kanssa ja voi silti olla hauska ja upea ihminen

Kun koronaviruspandemia sulki maailman vuonna 2020, Kaislan oireet pahenivat. Hän eristäytyi kotiinsa lähes kahdeksi vuodeksi.

– Pelkäsin kaikkea: hengitysilmaa, muovia, kemikaaleja. Kaikki tuntui vaaralliselta ja uhkaavalta.

Sairaanhoitajan kanssa tehty oirekysely vahvisti epäilyn. Kun Kaisla sai virallisen diagnoosin vuonna 2021 olo oli helpottunut.

– Diagnoosi ei ollut leima, vaan selitys. Sain sanat kaikelle, mitä olin kokenut. Oli helpompi kertoa myös läheisille, mistä oikeasti oli kyse.

Avoimuus auttoi ymmärtämään

Diagnoosin saamisen aikaan Kaisla kuunteli podcastia, jonka toinen juontaja kertoi samasta sairaudesta.

– Oli lohdullista kuulla, että joku muukin elää tämän kanssa ja voi silti olla hauska ja upea ihminen, hän sanoo.

Myöhemmin Kaisla päätti puhua itsekin avoimesti. Hän julkaisi hetken mielijohteesta sosiaalisessa mediassa videon pakko-oireisesta häiriöstään. Video levisi nopeasti ja sai valtavasti tukea.

– En ajatellut, että ketään kiinnostaisi. Nyt olen saanut lukemattomia viestejä ihmisiltä, jotka tunnistavat itsensä tarinastani.

Avoimuus on helpottanut myös ihmissuhteita. Aiemmin Kaisla jätti menemättä tapaamisiin, koska ei uskaltanut kertoa peloistaan.

–  Saatoin esimerkiksi vältellä ystävää, jolla oli teflon-pannu, koska pelkäsin sen kemikaaleja. Nyt voin sanoa rehellisesti, että voitaisiinko mennä piknikille paikkaan, jossa on lyhyt nurmikko, koska se tuntuu punkkipelkoni vuoksi turvallisemmalta.

Sosiaalisen median kautta Kaisla on saanut vertaistukea ja yhteyden muihin, jotka elävät saman sairauden kanssa. Naureskelevia ja vähätteleviäkin kommentteja tulee, mutta ne eivät enää satuta.

– Jos jokainen ikävä viesti tuntuisi, en jaksaisi tehdä tätä. Haluan keskittyä sisällössäni onnistumisiin, koska tarvitsen kepeyttä ja iloa kaiken tämän keskellä. Sairauden kanssa eläminen on ollut tarpeeksi yksinäistä ja raskasta.

Elämää pelkojen kanssa

Kaislan pakko-oireinen häiriö ilmenee kausittain. Vaikeina kausina hän on pelännyt kemikaaleja, säteilyä, punkkeja ja onnettomuuksia. Pelot eivät kohdistu vain Kaislaan itseensä, vaan myös läheisiin.

– Ymmärrän järjellä, ettei todellista uhkaa ole, mutta mieli ei rauhoitu. Pakkoajatukset ovat mitä jos -ajatuksia, joihin ei löydy järkiperäistä vastausta, Kaisla sanoo.

Pelkojen rinnalla on myös ylisuorittamista ja itseen kohdistuvia kovia vaatimuksia. Kaisla on kokenut työssä suurta ahdistusta ja epävarmuutta.

– Pelkäsin, että teen virheen ja kaikki huomaisivat, etten olekaan pätevä. Pienikin moka sai minut pelkäämään, että olen pettymys tai jopa haitaksi muille.

Pakko-oireisessa häiriössä ei pyritä järjestykseen ja siisteyteen, koska se tuottaisi mielihyvää, vaan pois sietämättömästä ja elämää merkittävästi rajoittavasta ahdistuksesta.

Psykoterapian ja altistusharjoitusten avulla hän on oppinut tunnistamaan sairauden toimintatavat.

– Pakko-oireisessa häiriössä ei pyritä järjestykseen ja siisteyteen, koska se tuottaisi mielihyvää, vaan pois sietämättömästä ja elämää merkittävästi rajoittavasta ahdistuksesta.

Kaisla toivoo, että ihmiset ymmärtäisivät paremmin oireita ja niiden mittasuhteita.

Altistusharjoitukset toivat toivoa

Kaisla on myös nimennyt pakko-oireisen häiriön Terttu-mummoksi, joka hössöttää hänen päässään. Sillä tavalla Kaislan on helpompi erotella se, kuka hän itse on, ja mitkä ovat pakko-oireisen häiriön tuottamia ajatuksia.

– Perusluonteeni on spontaani ja suurpiirteinen, mutta pakko-oireisen häiriön myötä olenkin varovainen, harkitsevainen ja pessimistinen. Näiden vastakohtien ymmärtäminen on ollut vaikeaa.

Vuonna 2017 Kaisla osallistui paniikkihäiriön ja määräkohtaisten pelkojen ryhmäterapiaan, jossa hän oppi altistusharjoituksia. Menetelmässä ihminen harjoittelee kohtaamaan pelkonsa asteittain.

– Kirjasin viisi tavoitetta ja etenin vähiten pelottavasta alkaen. Se oli ensimmäinen kerta, kun uskalsin kohdata pelkoni tietoisesti.

Altistusharjoitukset ovat sittemmin muodostuneet Kaislan tärkeimmäksi työkaluksi. Niiden avulla hän on oppinut sietämään epävarmuutta ja ottamaan riskejä.

– Opettelen hyväksymään sen, ettei elämässä saa koskaan täyttä varmuutta, hän kertoo.

Pakko-oireinen häiriö on osa minua, mutta ei määritä kuka minä olen.

Kaisla aloittaa päivänsä kylmällä suihkulla, liikkuu säännöllisesti ja pitää yhteyttä ystäviinsä. Arjen rutiinit tukevat toipumista ja ovat selviämisvälineitä vaikeissa hetkissä.

Kun ahdistus kasvaa ja tuntuu hallitsemattomalta, siitä ääneen puhuminen auttaa. Kaisla on myös harjoitellut ahdistuksen hyväksymistä.

– Yritän olla taistelematta tunnetta vastaan. Kun en pakene sitä, se menee yleensä nopeammin ohi.

Nykyään vaikeista jaksoista toipuminenkin on nopeampaa.

– Vaikka välillä tuntuu, että olen taas lähtöruudussa, huomaan kuitenkin pääseväni takaisin kiinni elämään. Se on minulle iso edistysaskel, Kaisla sanoo.

”En tee tätä ollakseni hankala”

Kaisla toivoo, että pakko-oireinen häiriö ymmärrettäisiin vakavana mielenterveyssairautena, ei siisteyden kaipuuna tai erikoisena piirteenä.

– En voi vain päättää lopettaa pelkäämistä tai ahdistumista. En tee tätä ollakseni hankala tai saadakseni huomiota.

Sairaus on opettanut Saarikoskelle paljon. Hän kertoo nyt ymmärtävänsä paremmin toisten kamppailuja elämässä.

–  Tiedän liiankin hyvin, miltä tuntuu, kun pelko vie tilaa arjesta.

Hän on myös huomannut, että avoimuus on paras tapa vähentää häpeää. Hänen toiveensa onkin, että mielenterveyssairauksiin suhtauduttaisiin kuten muihinkin sairauksiin, eikä sairastuneita nähtäisi vain sairauden kautta.

– Ei meitä tarvitse varoa tai pelätä. Pakko-oireinen häiriö on osa minua, mutta ei määritä kuka minä olen, Kaisla sanoo.