Kun Päivi Rissanen aloitti toisen väitöskirjansa Tampereen yliopistossa kymmenisen vuotta sitten, hänellä ei ollut aiempaa kokemusta rekisteritutkimuksesta, tilastoista tai kvantitatiivisista menetelmistä. Silti hän päätti opetella kaiken alusta.

– En ymmärtänyt sosiaalipsykiatrian rekisteritutkimuksesta mitään, mutta päätin, että en anna periksi.

Toisessa väitöskirjassa analysoidaan laajoja rekisteritilastoja, joiden avulla pyritään ymmärtämään työkyvyttömyyseläkkeelle johtavia reittejä ja mahdollisuuksia palata työelämään tai opiskelemaan.

– Ensimmäisessä väitöskirjassani tutkittavia oli yksi – minä itse. Nyt heitä on kymmeniä tuhansia.

Asiantuntijuus syntyi kokemuksesta

Tällä hetkellä Päivi työskentelee Mielenterveyden keskusliitossa erityisasiantuntijana ja vastaa muun muassa Mielenterveysbarometristä, jossa seurataan mielenterveyden häiriöihin kohdistuvaa stigmaa sekä kokemuksia palveluiden laadusta ja saatavuudesta.

– Tutkimusta tehdään paljon, mutta sen yhteiskunnallinen vaikutus on usein rajallinen. Haluaisin, että tieto näkyisi päätöksenteossa vahvemmin. Moni ratkaisu tehdään ilman tutkittua perustaa, ja liian harvoin kuunnellaan niitä, joita päätökset koskevat.

Työ erityisasiantuntijana on yhdistelmä tutkimusta, kehittämistä ja koulutusta. Päivi on ollut mukana hankkeissa, joissa on koulutettu kokemusasiantuntijoita ja -tutkijoita sekä rakennettu kyselyaineistoja mielenterveyteen liittyvistä asenteista.

Työuransa varrella Päivi on oppinut arvostamaan työyhteisöä, jossa voi olla oma itsensä.

– On hienoa, että täällä nähdään minun kokemustaustani vahvuutena eikä taakkana – se ei ole itsestäänselvyys. Olen ollut se, josta joskus puhuttiin tutkimuksissa, ja nyt olen se, joka niitä tekee.

työkyvyttömyyseläkkeeltä tutkijaksi

Päivi valmistui aikanaan sosiaalityöntekijäksi ja ehti tehdä lyhyen työuran ennen vakavaa sairastumista. Sairaalavuosia ehti kertyä useita, ja hän päätyi työkyvyttömyyseläkkeelle.

Ennuste oli synkkä: ei enää itsenäistä elämää. Käänne tapahtui, kun pitkäaikaisosaston omahoitaja kysyi suoraan, haluaako hän viettää loppuelämänsä sairaalassa.

– Se oli pysäyttävä hetki. Ymmärsin, että voin tehdä jotakin omalle elämälleni.

Työkyvyttömyyseläkkeeltä palaaminen akateemiseen maailmaan ei ollut itsestäänselvyys.

– Tunsin vahvaa tarvetta luoda kokemuksilleni merkitystä tutkimuksen avulla, jotta sairastaessa kuluneet vuodet eivät olisi olleet ”turhia”.

Toipuminen alkoi opinnoista. Yliopistolla suhtautuminen oli epäilevää, mutta sitkeys kantoi. Hän suoritti lisensiaatin tutkinnon ja teki väitöskirjan omasta sairastumisen kokemuksestaan ja siitä kuntoutumisesta.

– En suostunut suojeltavaksi. En halunnut, että kukaan päättää puolestani, mihin kykyni riittävät.

Ensimmäinen väitöskirja oli samalla sekä tutkimus että selviytymiskertomus. Se sai tunnustusta tieteellisenä avauksena, jossa yhdistyi henkilökohtainen kokemus ja akateeminen ote.

– Tärkein oivallus oli, että ihmisarvoni ei riippunut siitä, olinko sitten sairaalan lepositeissä tai työelämässä.

Toinen väitöskirja rakentaa siltaa datan ja kokemuksen välille

Uusi tutkimus vie Päivin asiantuntijuuden aivan toiseen mittakaavaan. Toisen väitöskirjan toinen artikkeli hyväksyttiin kesällä. Siinä hän ja tutkimusryhmä löysivät yhdeksän erilaista polkua työkyvyttömyyseläkkeelle ja -eläkkeeltä pois.

– Joissakin poluissa näkyvät selvä noidankehä ja eriarvoisuuden juuret: nuori sairastuu, putoaa koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle, ja pienituloisuus rajoittaa mahdollisuuksia kuntoutua.

Rekisterit eivät kuitenkaan kerro kaikkea. Siksi hän painottaa, että tutkimus tarvitsee rinnalleen myös ihmisten kokemuksia.

– Numerot kertovat faktaa, mutta ne eivät yksin riitä. Tarvitaan myös tarinoita aidoista kokemuksista, jotta ymmärretään, mitä ne luvut tarkoittavat todellisille ihmisille.

Sama ajatus kulkee mukana myös Mielenterveyden keskusliiton tutkimustyössä. Kun kyselyaineistoissa mitataan asenteita mielenterveyttä kohtaan, hän haluaa katsoa syvemmälle.

– Masennuksesta puhutaan nykyään avoimesti, mutta kun kyse on vakavammista mielenterveyden häiriöstä, kuten psykoosisairauksista, ennakkoluulot kasvavat.

Monia asennekysymyksiä ja ennakkoluuloja voidaan selittää myös ihmisten arvomaailmalla.

– Stigmaan liittyvät asenteet ovat monimutkaisia: yhdellä mittarilla ne paranevat, toisella heikkenevät.

”Minun piti oppia puhumaan tilastotiedettä”

Kun Päivi aloitti rekisteritutkimuksessa, edessä oli täysin uusi maailma. Hän osallistui biostatistiikan kursseille, opetteli tilasto-ohjelmat ja englanninkielisen tieteellisen kirjoittamisen.

– Soitin ensimmäisen kerran tilastotieteilijälle, josta myöhemmin tuli ohjaajani, ja totesin puhelun jälkeen, että toinen meistä puhuu suomea ja toinen tilastotiedettä – enkä minä ollut se, joka puhui tilastotiedettä.

Mutta ohjaajien ja tutkimusryhmän tuki auttoi. Sosiaalipsykiatrian professori, joka otti hänet mukaan hankkeeseen, sanoi ensimmäisessä tapaamisessa, että juuri hänenlaisensa tutkija puuttui ryhmästä.

– Hän näki potentiaalin, vaikka minulla ei ollut vielä yhtään valmiuksia. Se oli valtava luottamuksen osoitus.

Tilastollinen ajattelu vei lopulta mukanaan.

– Minulla on dyskalkulia eli matemaattinen hahmottamisen häiriö, mutta ehkä juuri siksi numerot kiehtovat minua nyt. Kun alan analysoida aineistoa, unohdan ajan kulun.

Ensimmäisen väitöskirjan jälkeen Päivi sai autismikirjon diagnoosin.

– Se selitti paljon: miksi haluan ymmärtää asiat perin pohjin ja miksi tein väitöskirjan itsestäni.

Autistinen tapa havaita kaavoja on myös hänen tieteellinen vahvuutensa.

– Nautin klusterianalyyseistä, koska niissä näkee, miten erilaisia polkuja ihmisillä on. Samalla se muistuttaa, ettei mikään malli sovi kaikille. Jokaisen kuntoutumisen pitäisi olla riittävän yksilöllistä.

Tutkimusta ihmisten vuoksi

Päivi uskoo, että tieteellä voi olla suoraa yhteiskunnallista vaikutusta, jos vain annetaan mahdollisuus kuunnella.

– Kun ihminen jää työkyvyttömyyseläkkeelle, ensimmäinen päätös on usein määräaikainen. Vain pieni osa palaa töihin. Haluaisin, että tutkimus auttaisi tunnistamaan, mitä voitaisiin tehdä jo ennen sitä, jotta mahdollisuudet työhön palaamiseen ja kuntoutumiseen kasvaisivat.

Hänen tavoitteensa on tuoda näkyviin ne ihmiset, jotka jäävät tilastojen marginaaliin.

– Puhun usein siitä, että jotkut lähtevät elämän maratonissa takamatkalta ja toiset monta askelta edellä. Ne, jotka ovat lähtöviivalla heikoimmissa asemissa, joutuvat ponnistelemaan valtavasti todistaakseen omaa arvoaan.

Siksi hän haluaa, että tutkimus ei jää akateemiseen torniin, vaan näkyy päätöksissä ja palveluissa.

– Jos ymmärtäisimme paremmin, mikä auttaa ihmisiä toipumaan ja palaamaan työhön, se hyödyttäisi koko yhteiskuntaa, ei vain yksilöä.

Fyysisesti vahvempi, henkisesti kevyempi

Kuusikymmentä täyttävä Päivi nauraa, ettei tunne itseään yhtään aikuisemmaksi kuin aikaisemminkaan.

– Tuntuu, että elämä on vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana avautunut. Olen saanut uudella tavalla rohkeutta ja itsevarmuutta.

Opeteltavaa riittää onneksi myös koko loppuelämäksi.

– Olen opetellut hahmottamaan, milloin pyytää apua, milloin antaa periksi ja milloin itketään ja tehdään.

Uuden opettelu, kuten uusien urheilulajien kokeileminen, on mahdollistanut paljon sellaista, joka olisi aiemmin tuntunut silkalta mahdottomuudelta.

– Olen nyt paremmassa fyysisessä kunnossa, kuin kymmenen vuotta sitten. Liikkumisen ilo on palannut. Se oli yksi niistä asioista, jotka sairaus aikanaan vei.

Autismin kirjon piirteet tuovat elämään omat rytminsä.

– Kun innostun, menen helposti täysillä. Nyt olen opetellut myös lepäämään. Olen opetellut hyväksymään sen, ettei kaikkea tarvitse jatkuvasti analysoida ja koittaa ymmärtää miksi; elämää saa vain elää.

Toivosta tasapainoon

Vaikka Päivi puhuu työstään asiantuntijana ja tutkijana, kun hän muistelee elämäänsä taaksepäin, hän näkee elämänsä ennen kaikkea toivon kertomuksena. Hän tietää omasta kokemuksesta, miten ratkaisevaa on, että joku uskoo.

– Jos minun oli mahdollista kuntoutua ja palata työelämään, se on mahdollista myös muille. Toivo ei ole mikään abstrakti tunne – se on toimintaa, uskoa siihen, että elämä voi muuttua.

Hän muistaa yhä hetken, jolloin pitkä sairastuminen oli vienyt voimat ja hän pääsi ensimmäistä kertaa viikkoihin ulos.

– Tunsin tuulen kasvoillani ja tajusin, miten ihanaa se on. Siitä asti olen yrittänyt muistaa, että pienet asiat riittävät ja voivat olla niitä elämän tärkeimpiä.

Päivi elää nyt unelmaansa – ei siksi, että elämä olisi helppoa, vaan koska se on rikasta ja hyvää.

– Olen onnekas, kun sain toisen mahdollisuuden. Saan tehdä merkityksellistä työtä ja elää elämää, joka vielä parikymmentä vuotta sitten tuntui mahdottomalta. Tutkimus on minulle tapa antaa jotain takaisin.