Paluu normaaliin vai kohti yhteistä uutta?
Kevättalvi 2020 jäi mieliimme poikkeuksellisena. Käsidesit ilmestyivät joka nurkalle, toimistoista ja kouluista siirryttiin etätöihin, ja kaikista kaupoista oli vessapaperi loppu. Kun pandemian aiheuttamat rajoitukset alkoivat, meistä suomalaisista löytyi ehkä yllättävääkin kollektiivisuutta. Yhtäkkiä päätimme selvitä yhdessä. Kaikille tuntui olevan selvää, että nyt huolta täytyi pitää sekä itsestä että toisista.
Epävarmuus, taloushuolet, yksinäisyys ja mielenterveysongelmat alkoivat hiipiä yhä useampien seinien sisään. Yksinoleminen alkoi tuntua valinnan sijaan pakolta. Lomautus hengähdystauon sijaan hengenahdistukselta. Lopulta harmaaksi muuttuneet sävyt mielessä taittuivat mustaan.
Milloin paluu normaaliin koittaisi?
Ei ole ihme, että kaipuu sosiaaliseen ja työntäyteiseen elämään on kasvanut ajan myötä suureksi. On kuitenkin tärkeä muistaa, että monella meistä arki ei muutu rajoitusten purkamisen myötä lainkaan. Kaikilla ei ole opiskelu- tai työpaikkaa, johon palata. Kaikkien kalenterit eivät täyty juhlista ja illanistujaisista, joissa tavata ystäviä. Kaikkien mielenterveysongelmat eivät alkaneet pandemian aikana, vaan moni on elänyt niiden kanssa jo vuosia.
Minä en halua palata normaaliin. En kaipaa aikaa, jolloin ihmiset keskittyivät vain itseensä. Rakensivat fyysistä maailmaa ja unohtivat kaiken muun. Sen sijaan toivon, että aloitamme jotain uutta. Jatkaisimme kollektiivisuuden vahvistamista ja ymmärtäisimme, miten suuri merkitys meillä on toisillemme.
Mielenterveysongelmat ovat aidosti yksi yhteiskuntamme suurimmista haasteista. Niiden kanssa todennäköisesti jokainen meistä on kosketuksissa jossain vaiheessa elämäänsä: läheisenä, työkaverina, naapurina tai ihan henkilökohtaisesti. Lisäämällä inhimillisiä kohtaamisia ja vahvistamalla empatiataitojamme, voimme ymmärtää ja tukea paremmin ihmisiä, jotka mielenterveysongelmien kanssa elävät.
Näissä asioissa ei ole olemassa heitä ja meitä. On vain me.
