Istuin työpöytäni ääressä. Tuijotin mustaa näyttöä, mutta en saanut avattua konetta. En enää tiennyt, mitä piti tehdä tai miksi. En ollut aina tällainen. Olin se, joka venyi, auttoi ja hoiti kaiken.

Kun työkuorma kasvoi liian suureksi, kerroin siitä useasti pomolle. Hän kuunteli, mutta mikään ei muuttunut. Lopulta lakkasin puhumasta. Pidensin työpäiviä, jätin harrastukset ja ystävien tapaamiset. Ajattelin, että loman jälkeen tilanne helpottaa. Useampi loma meni eikä mikään muuttunut. Ärtymys kasvoi, itku tuli yllättäen. Aloin uskoa, etten osaa mitään. Muut näyttivät selviävän kaikesta, minä en enää edes töistäni.

Tämä on monelle tuttu tarina. Romahdus voi tuntua äkilliseltä, mutta työuupumus ei synny hetkessä. Se kehittyy vähitellen liiallisen kuormituksen ja vähäisten vaikutusmahdollisuuksien seurauksena. Jälkikäteen huomaa varoitusmerkkejä, joita matkan varrella on ollut: univaikeuksia, tunteiden ailahtelevuutta ja asioista luopumista, jotta työstä selviäisi. Elämä alkaa kaventua työn ympärille ja lopulta mikään ei tunnu enään miltään.

Työllä on monia hyvinvointia tukevia vaikutuksia. Se luo arkeen rytmiä, antaa merkityksen kokemuksia, tarjoaa toimeentulon ja mahdollisuuden kuulua yhteisöön. Monelle työ on myös paikka, jossa saa käyttää osaamistaan, oppia uutta ja kokea arvostusta.

Työ ei kuitenkaan suojaa, jos rakenteet eivät ole kunnossa. Liian kova työtahti, epäselvät vastuut tai jatkuva epävarmuus ja muutos voivat horjuttaa mieltä. Siksi mielenterveyden ja työn suhde on niin ristiriitainen: työ voi samaan aikaan kannatella ja kuluttaa. Hyvän mielenterveyden vastuu ei siksi voi olla vain yksilöllä. Se kuuluu myös työpaikoille ja yhteiskunnalle.

Mielenterveyttä työssä suojaa parhaiten ennakointi: selkeät tehtävät ja tavoitteet, oikeudenmukainen johtaminen, realistiset odotukset ja mahdollisuus vaikuttaa omaan työhön. Kun mieli järkkyy, tarvitaan lupa toipua ilman pelkoa leimautumisesta.

Mielenterveyden haasteet voivat heikentää työkykyä, mutta se ei tarkoita, että työkyky katoaisi kokonaan. Moni pystyy jatkamaan työssä, kun siihen tehdään pieniä muokkauksia ja tukea on saatavilla. Tehtävien keventäminen, aikataulujen joustavuus ja esihenkilön aito kohtaaminen voivat olla ratkaisevassa roolissa.

Myös mielenterveyden hoitaminen on olennainen osa työkyvyn tukemista. Aina ei tarvita sairauslomaa, mutta joskus se on välttämätöntä, jotta ihminen voi toipua ja kuntoutua.

Toipumisessa myös läheisten rooli on tärkeä, sillä harva selviää täysin yksin. Toipuva ei useinkaan tarvitse neuvoja tai valmiita ratkaisuja, vaan läsnäoloa, hyväksyntää ja rauhaa. Toipuminen vaatii aikaa ja lupaa olla keskeneräinen.

Toipuminen ei ole luovuttamista, vaan vastuullista huolenpitoa itsestä. On lupa sanoa, ettei juuri nyt jaksa. Mieli ja keho eivät palaudu pakottamalla, vaan myötätunnolla, levolla ja sillä, että joku näkee tilanteen ja ottaa sen todesta.

Toipuminen voi tarkoittaa työn muokkaamista, suunnan tarkistamista tai ammatillisen avun hakemista ja vastaanottamista. Joskus se on hetki, jolloin on pakko pysähtyä pidemmäksi aikaa, tulla autetuksi ja kerätä voimia.

Mielenterveys on jatkumo. Kukaan meistä ei ole aina vahva, eikä tarvitsekaan olla. Tärkeintä on, ettemme jätä ketään yksin, vaan luomme ympäristön, jossa ihminen voi tehdä työnsä, olla keskeneräinen ja tarvittaessa toipua.

Mitä tapahtuisi, jos työelämässä toipuminen nähtäisiin ongelman sijaan investointina?

Nina Lyytinen, työ- ja organisaatipsykologian erikoispsykologi (PsL)