”Mitä minä tarvitsen?”
Mistä tietää, että omat voimat ovat loppumassa? Miten sitä voi mitata? Milloin on aika sanoa ei jollekin toiselle ja kyllä omille tarpeille ja toiveille?
Omien voimavarojen tunnistamiseen ja niiden ”varjeluun” liittyy paljon hankaliakin asioita. Yhteiskuntamme ei varsinaisesti kannusta ”varmuuden vuoksi lepäämisen” tai ylimääräisten vapaapäivien ottamiseen, vaikka samaan aikaan puhutaan hyvinvoinnin tukemisesta ja itsensä kuuntelusta.
Olen kohdannut työssäni ihmisiä, jotka ovat uupuneet työhönsä tai yleisesti elämäänsä. Usein taustalla on rankkojakin elämänkokemuksia. Joskus oma sisäinen piiskuri tai suorittaja ajaa ihmisen loppuun. Kaikki eivät todellakaan ole saaneet opetella lapsuudessa tai nuoruudessa omia rajoja jaksamisen ja arvojen suhteen, vaan ne on opeteltava opiskelun tai työn ohessa. Silloin voi ajautua umpikujaan, josta on vaikea päästä pois.
Miten laskea omaa rimaa silloin, kun ei meinaa jaksaa? Voiko pysähtyä jo ennen kuin voimat loppuvat täysin?
Ärtymys on tunteista se, joka on tullut tutuksi jo teiniaikoina. Jossain kohtaa aikuisuutta ymmärsin ärtymyksen kertovan siitä, että jokin ei ole kohdallaan, eikä siitä, että olisin vain ikävä ihminen. Ärtymyksen äärelle voi pysähtyä kuuntelemaan, mistä se haluaa kertoa.
Olen itse saanut opetella rajojen asettamista ja päättänyt, että huolehdin jaksamisestani ja pidän omat rajani. Se ei kuitenkaan ole aikuisten oikeasti aina niin helppoa, kun elämäntapahtumat vyöryvät päälle. Pikkuhiljaa sitä huomaa lipsuneensa omista hyvinvointia tukevista asioista, sanoneensa liikaa kyllä toisille ja unohtaneensa omat tarpeensa. Ennen kaikkea huomaa olleensa välinpitämätön tunteille, jotka kertovat, mitä itse tarvitsee.
Miten tärkeältä ja hyvältä onkaan tuntunut pysähtyä itsensä ja oman tunteensa äärelle. Eräässä Rakentavan vuorovaikutuksen koulutuksessa esitettiin kysymys, mitä minä tarvitsen? Se oli tärkein kysymys pitkään aikaan. Niin, mitä minä tarvitsen? Rauhaa, oli pitkään oma vastaukseni. Mikä on sinun vastauksesi?
Aloin pikkuhiljaa tehdä pieniä hetkiä arkeeni, joissa sain olla ihan vain itsekseni. Myöhemmin aloin pyytää myös omalta mieleltäni pieniä hetkiä, joissa saisin olla ajatuksiltani rauhassa. Nämä kliseiseksikin tulleet läsnäolon hetket ja itsemyötätunnon harjoitukset toivat toivoa ja hengähdystä itsestäni ja arkeeni, etenkin ulkona, luonnossa tehtynä. Myös tanssitunneista olen ikuisesti kiitollinen. Sain kuunnella musiikkia ja laittaa jalalla ”ei niin koreasti”, täysillä ja tunteella. Taukoa kaikesta myllerryksestä ja palkinnoksi seesteinen olo. Sain etäisyyttä asioihin, joihin ei voinut juuri sillä hetkellä vaikuttaa.
Kurssityössä koen suuria merkityksellisyyden tunteita, kun osallistujat pohtivat omaa hyvinvointiaan ja oivaltavat asioita tunteistaan, tarpeistaan ja arvoistaan. Olen oppinut valtavasti viiden vuoden aikana tässä työssä ja olen kiitollinen niistä kohtaamisista ja oivalluksista, joissa olen saanut olla mukana. Elämä opettaa koko ajan, vaikka välillä humpsahdankin omiin ansoihini yhtä lailla kuin ehkä muutkin meistä. Sekin taitaa kuulua elämään ja siitä on hyvä taas jatkaa kiipeämistä, voimavarojen puntarointia ja vaakakuppien täyttämistä.
