Kriisin iskiessä heikoimmilla ovat aina jo valmiiksi heikot lähtökohdat. Mielenterveyden keskusliiton 150 jäsenyhdistysten yli 15 000 jäsentä ovat nyt vakavan paikan äärellä. Ihmisten kokoontumista on rajoitettu. Yhdistykset ovat joutuneet sulkemaan kaikki matalan kynnyksen kohtaamispaikkansa, joissa mielenterveyskuntoutujat ja mielenterveystyötä aktiivisesti tekevät vapaaehtoiset ovat tavanneet säännöllisesti toisiaan.

Mielenterveysyhdistysten työn vahva pohja on vertaisuus ja osallisuus. Se tarkoittaa päivittäistä ihmisten kohtaamista, yhdessä tekemistä ja arjen asioiden jakamista. Yhdistyksissä kohtaamme toisemme vertaisina, samojen teemojen kanssa painivina ihmisinä. Kaikesta erilaisuudestamme huolimatta samanlaisina.

Yhdistyksissä kohtaamme toisemme vertaisina, samojen teemojen kanssa painivina ihmisinä. Kaikesta erilaisuudestamme huolimatta samanlaisina.

Meillä on samanlaiset tarpeet, alkaen fysiologisista tarpeista jatkuen turvallisuuden tarpeeseen. Tärkein tarve meille on kuitenkin yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarve, jonka täyttymiselle yhdistykset kohtaamispaikkoineen ja kohtaamisineen ovat korvaamattomia. Lapin yliopiston tutkija Liisa Hokkanen on kuvannut näitä paikkoja osuvasti ”onnellisuustaskuiksi”, joissa vapaaehtoiset mielenterveysaktiivit ja monissa yhdistyksissä toimiva palkattu henkilökunta ovat olleet mielenterveyden häiriöitä kokeneille tärkeitä kanssakulkijoita.

Useissa yhdistyksissä on tarjottu aktiivisesti uutta, eikä ketään haluta jättää yksin omien ongelmiensa kanssa.

Tiedän, että yhdistyksissä mietitään nyt kuumeisesti niitä toimintamuotoja, joilla tässä poikkeuksellisessa tilanteessa voidaan auttaa apua tarvitsevia. Yhdistyskentältä onkin kiirinyt paljon rohkaisevia viestejä. Useissa yhdistyksissä on tarjottu aktiivisesti uutta. Tällaisia ovat esimerkiksi ryhmissä tehtävät verkkokeskustelut, WhatsApp-ryhmät ja yhteydenpito sosiaalisessa mediassa. Myös monissa yhdistyksissä tarjottavia ateriapalveluja on jatkettu kotipakettien muodossa. Tämä on esimerkillistä vastuunkantoa: ketään ei haluta jättää yksin omien ongelmiensa kanssa. Tähän haluan rohkaista kaikkia paikallisia toimijoita ympäri maan.

Tärkeintä on pitää yllä toivoa vaikeassa, pelottavassa ja varmasti monia ahdistavassa tilanteessa.

Tärkeintä on pitää yllä toivoa vaikeassa, pelottavassa ja varmasti monia ahdistavassa tilanteessa. Toivo on ihmisen elämän korkein ylläpitävä voima. Toivo on se voima, joka tekee elämästä moniulotteisen, voima joka auttaa meitä katsomaan kauas, ymmärtämään ja uskomaan siihen, että me selviämme yhdessä tämänkin tilanteen yli. Toivo on ihmisen mielen puolustusmekanismi, samalla tavalla kuin keholla on oma immuniteettijärjestelmä. Jos tämä puolustusmekanismi romahtaa, riittää pienikin elämän vastoinkäyminen lannistamaan ihmisen.

Tulevaisuus rakentuu yhdessä koetun toivon ja luottamuksen varaan.

Yhdistyksissä tiedämme sen, että epätoivo on yksilön heikkoutta, kun taas toivo on yhteisön vahvuutta. Tulevaisuus rakentuu yhdessä koetun toivon ja luottamuksen varaan. Kun tulevaisuudessa on epävarmuutta, lohduttomuutta ja kenties pelkoja, voimme kaikki yhdessä rakentaa tulevan toivon voimalla.

Jostain elokuvasta mieleeni jäi seuraavat sanat, jotka meidän on syytä pitää mielessä: ”Toivo on hyvä asia, ehkä paras kaikista. Hyvät asiat eivät koskaan kuole.”

Kirjoittaja Tarmo Raatikainen on Mielenterveyden keskusliiton puheenjohtaja 2017–2020 ja kuusamolainen koulunjohtaja, luokanopettaja ja muusikko.