Tiedätkö ne aamuyön tunnit, jolloin oma mieli päästää estoitta pelot, ahdistukset ja huolet pintaan? Kun suodatin on käännetty maailmanloppu-asetukselle ja kaikki kauheimmatkin skenaariot ovat täysin mahdollisia, jopa todennäköisiä?

Eräänä sellaisena hetkenä pohdin nykymaailmaa: juuri lukemiani uutisia metsien päästöistä, nielujen katoamisesta, läntisen suurvallan uutta, lievästi itsekeskeistä, presidenttiä ja suomalaisen yhteiskunnan sosiaaliturvaan tehtyjä merkittäviä leikkauksia, joilla keskeiset poliitikot huvittelivat. Tunnistan ajatusteni yöllisen ja synkän sävyn, mutta tuntui, että tällä kertaa pohjalla kyti myös totuuden siemen.

Muistelin opiskeluaikoja, jolloin aidosti uskoin pohjoismaisen hyvinvointivaltion eetokseen.  Siihen, että valtio pyrkii tarjoamaan kansalaisilleen yhtäläisiä mahdollisuuksia ja että elämän kolhiessa vakavan sairauden tai yllättävän kriisin merkeissä, on jotain mihin nojata. Että ihan yksin ei tarvitse pärjätä. Noihin aikoihin maailma tuntui jossain määrin ennustettavalta ja turvalliselta. Oli maailman politiikan rakenteita, jotka toimivat ja joita kunnioitettiin. Oli yhteiskunnan rakenteita, joita arvostettiin. Elämä tuntui, sanalla sanoen, turvallisemmalta.

Nyt näin ei enää ole. Ennakoitavuuden illuusio on kadonnut. Turvallisuuden tunne, tiessään.

Luonto auttaa pysähtymään, kun huolet valtaavat mielen

Mistä sitten ottaa kiinni, missä luoda turvaa itselleen? Mieli vaelsi tuttuun mökkimaisemaan: hiljaisena liplattavaan järven selkään, puiden hentoon huminaan, luonnon syliin.

Mietin, kuinka maailman ahdistaessa minun turvani löytyy mökkimaisemista. Luonnosta, joka pysyy paikallaan uutisista huolimatta. Luonnon kiertokulusta, joka tarjoaa tarkalle seuraajalle päivittäistä iloa: Milloin auringon säteet jo ulottuvat laiturille, milloin tuttu härkälintu palaa kaislikkoon, joutsen pariskunta liihottaa taas ohi. Tai metsän lempipaikat täyttyvät taas suppilovahveroista. Jokainen vuodenaika saapuu tuttujen merkkien siivittämänä.

Mökillä luonto rytmittää myös päiviä. Pimeys antaa luvan käpertyä nojatuoliin, valo kutsuu kulkemaan pihalla ja metsissä aamusta alkaen. Tuulen suunta ohjaa juoksulenkin määränpäätä, pakkanen tarjoilee toisinaan hiihtoa, sade suostuttelee sieniretkelle.

Elo luonnon rytmissä ja yhdessä sen kanssa saa kehon ja mielen rauhoittumaan. Jalat tuntuvat kiinnittyvän maahan tiukemmin, juurtuvan sen uumeniin. Mieli ei ennätä pohtimaan tulevaa tai murehtimaan mennyttä. Mieli nauttii hetkestä, lepää luonnossa.

Luonto ja sen ehdoilla elo sekä mökki ja sen maisemat taitavat siis olla turvapaikkani.

Turvapaikka voi löytyä myös ihmisten keskeltä

Turvapaikka voi löytyä mistä tahansa itselle mieluisasta paikasta, miksei myös tekemisestä. Jotkut irrottautuvat maailman hälystä neuloen, toiset kalastaen, kolmas pakenee viidettätoista kertaa lohtusarjan pariin. Joku suuntaa saappaat jalassa aina samalle kallion kuhmuralle. Joskus myös toinen ihminen tuntuu kodilta. Pääasia lienee, että irtikytkentä onnistuu.

Jos et vielä ole löytänyt omaa turvapaikkaasi, anna meidän olla sinulle sellainen. Me pysymme täällä, vuodesta toiseen. Kuten vuodenajat, tapahtumamme ja tarjontamme saattavat elää. Mutta aina on joku juuri sinua odottamassa. Ja kuten turvapaikkaan kuuluu, olet arvokas ja odotettu nimenomaan sellaisena kuin olet.

Paula Paloheimo

Digipalveluiden asiantuntija

paula.paloheimo@mtkl.fi

050 355 6389