Ahdistavia puheluita ja helpottavia kysymyksiä
Puhelin odottaa pöydällä. Pitäisi soittaa asiakaspalveluun erääseen laskuun liittyen. Ahdistus tuntuu kasvavan. Tästä se taas lähtee – sama rumba kuin monesti muulloinkin. Puoli tuntia olen miettinyt ja kirjoittanut ylös, mitä kaikkea asiakaspalvelusta pitäisi kysyä. Selaillut puhelinta, yrittänyt löytää somesta jotain mielenkiintoista. Jotain, mikä olisi tärkeämpää kuin tämä. Ei löydy, tälläkään kertaa. Olen kirjoittanut koko keskustelun sanasta sanaan ylös paperille kahdesti. Todellisuudessa en yleensä tarvitse koko muistilappua, mutta ahdistusta lievittää tieto, että se on olemassa. Kaikki, puhelinnumero ja jopa oman sotu, on ylhäällä paperilla, etten vain unohda. Olisihan se noloa unohtaa esimerkiksi oma syntymäpäivä. Mitä asiakaspalvelijakin siitä ajattelisi!
Eivät puheluni aina ole tällaisia. Nykyään ne menevät pääsääntöisesti ihan rutiinilla, ilman lappuja tai muistioita. Mutta kun ahdistus iskee, soittaminenkin vie voimat ja hermot − ja tuhottomasti paperia.
Ahdistus on tunnetila, joka on varmasti melkein jokaiselle meistä tuttu jossain kohdin elämää, ja voi tuntua ja ilmentyä ihmisillä eri tavoin. Syitä ahdistukseen voi olla monia ja ne voivat olla päällekkäisiä. Ahdistusta ei pidä vähätellä, sillä sen vaikutus elämään voi olla todella suuri.
Ahdistuksesta on puhuttu paljon viime aikoina niin somessa kuin muuallakin mediassa. Korona-aika ja vallitseva maailman tilanne eivät varmasti ole helpottaneet tilannetta. Siihen päälle vielä ihmisen oma elämä, sen eri vaiheet ja kriisit.
Kuten pelkokin, ahdistuneisuus varoittaa meitä uhkaavista tilanteista. Jos siitä tulee jatkuvaa ja voimakasta kuluttaa se voimavarat loppuun ja toimintakyky heikkenee. Ahdistus häiritsee useasti myös sosiaalista elämää. Ahdistavia asioita aletaan vältellä, joka ei kavenna vain sosiaalista elämää vaan voi kaventaa kaikkia elämän osa-alueita.
Joskus ahdistuksen ääni on helppo tunnistaa ja sille voi pystyä jopa nauramaan. Toisinaan sen tunnistaminen saattaa olla hyvin vaikeaa ja syy täysi mysteeri. Ja kaikkea tältä väliltä. Ahdistus on siitä jännä tuttava, ettei se aina edes kerro, miksi ilmaantuu kutsumatta paikalle.
Olen itse kärsinyt ahdistuksesta pitkään. Myös masennus, paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko ovat kaikki tuttuja kumppaneita elämän varrelta. Ahdistus on näistä se, joka on jäänyt asumaan. Ahdistus ja sosiaalisten tilanteiden pelko veivät toimintakyvyn pitkäksi aikaa, ja näin ollen esimerkiksi ensimmäinen ammattikoulu jäi kesken. Tästä on aikaa yli vuosikymmen. Tuohon aikaan en osannut tai uskaltanut hakea apua. Nykyään ahdistuksesta uskaltaa puhua jo avoimesti enemmän.
Pitkään mietin, isosta kiinnostuksesta huolimatta, voinko tehdä töitä mielenterveyden parissa, vaikka en olekaan niin sanotusti “täysin parantunut”, ja ahdistuneisuus saattaa edelleen aaltoilla elämäntilanteiden mukaan. Opin kuitenkin pian, että se ei haittaa. Ahdistuksen kanssa voi pärjätä – myös työelämässä. Ahdistus ei hallitse elämää enää, mutta tuskin tulen kuitenkaan koskaan olemaan täysin vapaa ahdistuksesta. Nykyään osaan elää sen kanssa, ja olen oppinut tunnistamaan ja erottamaan, milloin puhun minä itse ja milloin ahdistus. Osaan myös tarvittaessa pyytää apua.
Apua ahdistukseen olen saanut oman ajatusketjun muuttamisella. Kysyn tällöin itseltäni, mikä olisi kaikista pahinta mitä voisi tapahtua ja kuinka todennäköistä sen toteutuminen olisi? Ja sen jälkeen, mikä on kuitenkin se kaikista todennäköisin tapahtuma?
Näillä kysymyksillä pahimmat ahdistukseni usein helpottavat. Muistilappujen keskellä, puhelin kädessä, ymmärrän, että asiakaspalvelija tuskin haukkuu minua pystyyn, nauraa tai blokkaa numeroni, jos en osaa vastata johonkin kysymykseen tai sanat menevät sekaisin. Todennäköisesti hän odottaa, että saan etsittyä vastauksen kysymykseen ja auttaa edelleen asian selvittämisessä. Sanojen sekoamisesta huolimatta.
