Aikanaan, kun Esko Poutanen taittoi työmatkat säännöllisesti junalla, hän kiinnitti huomiota naisiin, jotka paikalleen istuttuaan ottivat esiin kutimet tai virkkuutyön. Esko puolestaan otti esille tietokoneen ja käytti matkat työntekoon. Näillä matkoilla hänellä heräsi kuitenkin ajatus: mitä jos joku kerta itsekin vaihtaisi läppärin käsityöhön? Tuolloin hän ei vielä edes osannut neuloa tai virkata, mutta ajatus kutkutti. Mitähän ihmiset ajattelisivat, jos junassa virkkaisikin nuori mies, eikä aina vain keski-ikäiset naiset?

Vuosia myöhemmin Esko sairastui masennukseen. Kun elämällä ei tuntunut olevan suuntaa, ja kaikki tuntui turhalta, ajatus käsitöistä palasi.

– Ajattelin, että haluan opetella jotain uutta, ja tuli mieleen, että nyt alan virkkaamaan, Esko kertoo.

Hän aloitti tekemällä neliöitä ihan vain opetellakseen. Kun homma alkoi sujua, Esko katseli ympärilleen uusin aattein: mitähän voisin virkata? Ensin syntyi Suomen lippu. Ja sitten kaikki Euroopan liput.

– Siitä se lähti. Sitten keksin alkaa virkata pehmoleluja ja huomasin olevani koukussa.

Iloa sekä itselle että muille

Esko ajattelee, että käsitöillä on ollut merkittävä rooli hänen toipumisessaan. Kun ei ollut mitään muuta, antoi virkkaaminen päiviin tekemistä ja syyn nousta aamuisin sängystä. Hän saattoi virkata koko päivän ja katsoa ehkä samalla sarjaa tai kuunnella äänikirjaa.

– Virkkaaminen auttoi rakentamaan uutta minää ja löytämään identiteetin masennuksen jälkeen.

Myös Eskon itseluottamus vanhempana kasvoi, kun hän virkkasi pehmoleluja lapsilleen.

– Kun muuten tuntui, ettei minusta ole isäksi, niin virkatut pehmot olivat jotain, mitä saatoin antaa lapsilleni. Ja eihän sen parempaa olekaan kuin, antaa omille lapsille itse tekemiään pehmoleluja.

Sieltä tuli naapurirakennuksestakin siivoojat katsomaan miestä, joka virkkaa pieniä otuksia.

Esko on virkannut jo satoja pehmoleluja. Niitä ovat olleet omien lasten sängyt täynnä ja niitä on annettu myös lahjaksi ystävien ja sukulaisten lapsille.

– Harvoin teen kahta samanlaista, sillä haluan aina kokeilla jotain uutta.

Kasa erilaisia virkattuja otuksia kertyi silloinkin, kun Esko vietti useita päiviä sairaalassa saamassa hoitoa masennukseen. Hoitajat ja siivoojat ihastelivat Eskon virkkuutöitä, ja sana kiiri myös viereiseen rakennukseen.

– Sieltä tuli naapurirakennuksestakin siivoojat katsomaan miestä, joka virkkaa pieniä otuksia, Esko muistelee naureskellen.

Hän sai aikaan juuri sellaista hyvää hämmennystä, jota oli junassa työmatkoja taittaessaan miettinyt.

Tekemisen ilosta, silmukka kerrallaan

Virkkaaminen on Eskolle keino rauhoittua ja rentoutua, mutta myös tapa haastaa itseään. Hän haluaa yllättää ja rikkoa ennakko-oletuksia ja onkin virkannut muun muassa käsikranaatin ja vessanpöntön.

– Käsikranaatti on ajatuksen tasolla mahdollisimman kaukana pehmeistä langoista. Se on myös ensimmäinen itse suunnittelemani työ.

Virkkaamisessa Eskoa kiehtoo myös sen rajallisuus. Hän haluaa kokeilla, mihin kaikkeen muutaman erilaisen virkkuusilmukan saa taipumaan.

– Luovuuteni on sellaista, että jos saan kynän ja paperia, ja sanotaan, että piirrä jotain, niin en osaa piirtää mitään. Mutta jos saan jotain rajallista, ja sanotaan, että voit tehdä vain näin, niin silloin luovuuteni kukkii.

Hän näkee virkkauksessa yhtäläisyyksiä ohjelmointiin, jota on tehnyt myös työkseen.

– Ohjelmoinnissakin on tietyt säännöt, joiden rajoissa yritetään tehdä mahdollisimman hyvä ja toimiva tuote.

Eskon käsityöfilosofian voisi tiivistää kahteen sanaan: silmukka kerrallaan. Siitä hän on aloittanut ja sen hän on pitänyt mielessään. Hänen mielestään itse tehty saa myös näyttää itse tehdyltä, ja siksi hän on alusta asti virkannut töihinsä kaikki osat, esimerkiksi pehmo-otusten silmät, jotka ohjeissa usein neuvotaan leikkaamaan huovasta tai käyttämään muovisilmiä.

Esko ei aina vaivaudu myöskään korjaamaan työhön tulleita virheitä, sillä niitä ei edes huomaa, jos ei tiedä etsiä. Virheistä kuitenkin oppii, ja seuraavalla kerralla menee paremmin.

– Onhan se kiva, kun näkee, miten työ edistyy ja mitä saa aikaiseksi. Enemmän nautin kuitenkin itse tekemisestä kuin valmiista työstä. Kun työ valmistuu, tulee vähän sellainen olo, että äh, mitäs nyt sitten.