15-vuotias Janna eli herkkää ja vaikeaa aikaa.

− Koko ajan oli hirveän epämukava olo kehossa. Kaikista sen ajan valokuvistakin näkee, etten kestänyt olla omissa nahoissani. Nyt tiedän, mistä se johtui, mutta silloin kaikki tuntui vain yhdeltä isolta sanomattomalta möröltä. Voi pientä raasua, nyt 30-vuotias Janna muistelee.

Teini-ikäisenä Janna koki toivottomuutta siitä, ettei ympärillä ollut yhtään transihmistä, joka olisi näyttäytynyt hänelle esimerkkinä.

− Ei ollut ketään, joka olisi saanut minut ajattelemaan, että ahaa, tuolleenkin saa elää.

Nyt, 15 vuotta myöhemmin, Janna on onnellinen kokemusasiantuntija. Hän on kertomassa oman tarinansa Mielenterveyden keskusliiton verkossa järjestettävässä Minun kokemukseni -puheenvuorossa, ” Pelot katoavat, kun ottaa askelia itseään kohti”. Puheenvuorossa kuullaan Jannan ajatuksia ja kokemuksia siitä, millaista on, kun sukupuoli-identiteetti ei vastaa syntymässä määriteltyä sukupuolta, millaisten pelkojen ja epävarmuuksien kanssa hän on ennen transitiota joutunut elämään ja mitä hänen elämäänsä kuuluu nyt.

Kokemusasiantuntijana Janna toivoo olevansa sellainen tuki, jota hän olisi nuorena kaivannut.

− Tiedän, että kokemusasiantuntijoista on monelle tosi iso apu. Vaikka minua jännittää jakaa näin henkilökohtainen pala itsestäni ja tunteet ovat siksi monimutkaiset, koen tämän niin tärkeäksi, että jännitys jää kakkoseksi.

”Sosiaaliset tilanteet särkivät lopulta sen mielikuvan, että olen vain minä”

Varhaislapsuudessa Jannalla oli tilaa toteuttaa itseään – perheen vapaa kasvatus tuki pienen Jannan mahdollisuutta olla vain lapsi. Päiväkodissa tilanne muuttui, kun lapsia alettiin lokeroida sukupuolen mukaan.

− Ajattelin, että miksei kukaan varoittanut tästä. Sosiaaliset tilanteet särkivät lopulta sen mielikuvan, että olen vain minä. Sen sijaan olen tiettyä sukupuolta ja se tuo mukaan odotuksia.

Yläkoulu oli Jannalle vaikeaa aikaa. Kanssateinit, erityisesti pojat, tuntuivat inhoavan sitä, ettei Janna ollut samanlainen kuin he. Yläkouluikäisillä ei myöskään ollut sanoja sukupuolen moninaisuudelle. Esimerkiksi Jannan ystävään, joka myöhemmin kertoi olevansa transnainen, muut nuoret suhtautuivat vitsinä ja kutsuivat häntä t-sanalla, joka on loukkaava slurri. Se lisäsi myös Jannan turvattomuuden kokemusta.

Tukea tai tietoa ei tuolloin irronnut myöskään mediasta.

− Muistan ainoastaan Uhrilampaat-leffassa olleen transsukupuolisen sarjamurhaajan, josta ajattelin, että tuommoinen en ainakaan halua olla.

Yläkoulussa Janna yritti saada siirtoa tyttöjen liikuntatunnille. Vastaus oli kuitenkin kieltävä. Sitten piti vain lintsata. Rippikoulussa Janna puolestaan pyysi lupaa nukkua tyttöjen kanssa, koska pojat pelottivat häntä. Hän kertoi tästä psykiatrille ja samalla siitä, että oli huomannut tykkäävänsä myös pojista. Psykiatrin reaktio on jäänyt Jannan mieleen.

− Hän kysyi, että eikö sitten olisi kiva päästä vähän tirkistelemään poikia. Sille psykiatrille en enää mennyt.

Teini-ikäinen Janna ankkuroitui kuitenkin japanilaiseen rock-musiikkiin, jota esittivät tyyliltään androgyynit, meikkaavat ja pitkätukkaiset miehet. Fanitus sai myös Jannan meikkaamaan ja kasvattamaan hiuksia.

− Se tuntui minusta mukavalta ja siistiltä, enkä liittänyt sitä niinkään sukupuolen kokemiseen.

”Koin sanatonta kipua, jolle en osannut tehdä mitään”

Vuodet 14-vuotiaasta 22-vuotiaaksi olivat Jannan elämän rankimmat. Vaikeimpina aikoina hänen vointinsa oli todella huono. Hän koki psykoottisuutta, masennus- ja ahdistusoireita sekä pelkoja.

− Vertasin itseäni cis-ihmisiin, joille kaikki näytti vaivattomalta. Itse taas koin sanatonta kipua, jolle en osannut tehdä mitään.

Taitavana suorittajana Janna kuitenkin pystyi piilottamaan kipunsa muilta ja olemaan sosiaalinen ilopilleri.

Vaikeimmista ajoista muistot alkavat olla sumuisia. Ehkä mieli koittaa suojella niiltä, Janna pohtii.

Parikymppisenä Janna koki töissä pahan burnoutin ja päätyi yrittämään itsemurhaa. Aamulla sairaalassa herätessään hänen luokseen tuli psykiatri. Toisin kuin lääkkeisiin ja sykkeen mittaamiseen keskittynyt muu hoitohenkilökunta, psykiatri osasi kysyä oikeita, rohkeita kysymyksiä, joiden avulla hän pääsi Jannan suojamuurin läpi.

− Tuntui, että hän oikeasti halusi tietää, miksi näin kävi, eikä vain esittänyt rutiinikysymyksiä. Kohtaaminen tuntui inhimilliseltä. Vasta tämän jälkeen aloin myöntää asian vakavuuden ja sen, ettei kyse olekaan vain työuupumuksesta. Asiat lähtivät parempaan suuntaan.

Janna pääsi päiväsairaalaosastolle, jossa hän sai epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin. Kukaan ei puhunut hänelle transsukupuolisuudesta. Janna alkoi kuitenkin yhdistellä lankoja päässään ja pyysi lopulta lähetteen transpolille. Psykiatrian poliklinikalla Jannan hoitaja epäili ensin, että ehkä Janna vain vihasi itseään ja toivoi siksi itselleen uutta roolia.

− Hän kyllä pyysi heti anteeksi tahdittomuuttaan. Mutta oli se lähete silti vähän väännön ja perustelujen takana.

Heti hormonihoitojen alettua, 22-vuotiaana, Janna huomasi toivonkipinän palanneen elämään.

− Vaikka sen jälkeen on tullut nousuja ja laskuja, on silti koko ajan ollut läsnä tunne siitä, että minulla on tulevaisuus.

”Tulenko kohdatuksi ihmisenä vai identiteetin stereotypiana”

Vähemmistöstressillä tarkoitetaan kroonista stressitilaa, joka syntyy muun muassa ympäröivän yhteiskunnan sukupuoli- ja hetero-oletuksista, erilaisuuden tunteista, toiseuden kokemuksesta, sosiaalisesta leimautumisesta sekä kiusatuksi tulemisen ja väkivallan kokemuksista. Tällä tarkoitetaan yksilön pitkäaikaista sosiaalista ja sisäistä painetta vähemmistöryhmään kuulumisen takia. Vähemmistöstressi voi vaikuttaa kielteisesti sekä fyysiseen että psyykkiseen terveyteen ja hyvinvointiin.

Jannan mukaan vähemmistöstressin kokemukset voivat olla hyvin yksilöllisiä riippuen siitä, liittyvätkö marginaalit esimerkiksi identiteettiin tai rodullistamiseen. Krooninen ulkopuolisuuden tunne on kuitenkin Jannalle tuttua, ja se vaivaa kaikissa tilanteissa. Vaikka ennakkoluulot ovat hänen mukaansa sinällään normaaleja, kaikki eivät osaa sivuuttaa niitä.

− Jos menen esimerkiksi sairaalaan hakemaan hoitoa, joudun miettimään, onkohan vastassa transfobinen lääkäri. Jatkuvasti joudun olemaan varovainen ja pelkäämään sitä, tulenko kohdatuksi ihmisenä vai identiteetin stereotypiana.

Janna nostaa esiin myös median roolin. Hänen mukaansa media sekä opettaa että kasvattaa ihmisiä ja voi vaikuttaa siihen, että ihmiset, joita vähemmistöasiat eivät henkilökohtaisesti kosketa, voivat oppia empatiaa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

Janna peräänkuuluttaakin mediaan enemmän diversiteettiä ja erilaisia tarinoita.

− Tässä olemme vielä ihan lapsenkengissä. Esimerkiksi televisiossa ei ole tarpeeksi elämänmakuisia ja monipuolisia transtarinoita.

”Minulle on tärkeintä, että ihminen on mukava, vaikka ei tietäisikään kaikkea”

Janna on kokenut, että ihmiset eivät lue häntä transsukupuoliseksi vaan oudoksi tytöksi. Se tuntuu hänestä kivalta. Hän haluaa olla osa porukkaa, samalla tasolla muiden kanssa. Liian sensitiiviseksi ei Jannan seurassa tarvitse heittäytyä, sillä hän ei halua tuntea olevansa erikoinen ”juttu”, jota tarvitsee varoa.

− Jos minut näkee vain epänormaalina asiana, se ei tunnu ihmiskohtaamiselta. Minulle on tärkeintä, että ihminen on mukava, vaikka ei tietäisikään kaikkea. Jos joku yrittää liikaa tai on liian varovainen, se aiheuttaa helposti oudon olon.

Janna kuitenkin tiedostaa, että hänen ajatuksensa ovat voineet ajan myötä muuttua, eikä hän ehkä olisi ollut samaa mieltä vielä 10 vuotta sitten, kun kaikki oli vaikeampaa. Silloin sensitiivisyydestä olisi varmasti ollut hyötyä.

Silti hän korostaa normalisointia.

− Toivoisin, että transkokemukset eivät tuntuisi ihmisistä omituisilta, vaan että esimerkiksi hormonihoidot olisivat yksilöllisiä asioita muiden joukossa.

”Kannattaa taistella, vaikka tuntuisi kuinka toivottomalta”

Vaikka Janna kokee eläneensä aina monella tapaa aktiivista ja rikasta elämää, tuntuu ajankohtainen, transitioon liittyvä kirurgia käännekohdalta. Hänestä tuntuu, että nyt hänen elämänsä oikeasti alkaa. Haaveissa siintävät kasvatus- tai ohjausalan opiskelu, tutkimuksen tekeminen tai ihmisten kanssa työskentely.

− Ekan kerran uskallan haaveilla opiskelusta. Olen saanut myös hiljattain ADHD-diagnoosin ja siihen tukea ja apua. On ihanaa, että uskallan taas haaveilla!

Ihmisille, jotka elävät parhaillaan samoja rankkoja tunteita ja kokemuksia kuin Janna nuorempana, hän haluaa sanoa, että kannattaa taistella.

− Taistele, vaikka tuntuisi kuinka toivottomalta, hirveältä ja siltä, ettei ole tulevaisuutta. Lupaan, että jos pystyt tekemään oman polkusi eteen töitä, se palkitsee ja rikastuttaa elämää. Tiedän, ettei tunnu lohdulliselta kuulla hirveitä kokemuksia läpikäyvänä, että tulet vielä arvostamaan elämää ihan uudella tavalla. Mutta kun kerran kadotetun toivon lopulta löytää uudelleen, se tulee tuntumaan niin hyvältä!

Ja tällä hetkellä samassa tilanteessa Jannan itsensä kanssa oleville hänellä on myös selkeä viesti:

− V***u me tehtiin se! Ihanaa, me ollaan niin hyviä ja taitavia!