Irina Björklund: "Metsässä mieleni on rauhassa"

Näyttelijä ja laulaja Irina Björklund käy joka aamu uimassa. Sillä tavalla päivä lähtee hyvin käyntiin ja sen jälkeen on kuin uusi ihminen.

– Olen oppinut aamu-uinnit kotoa. Lapsena hyppäsimme aamuisin mereen heti, kun jäät olivat lähteneet aina siihen asti, kunnes meri taas jäätyi, Irina sanoo.

Hänen lapsuudessaan perhe vietti kaiken vapaa-ajan maalla, Itämeren saaristossa. Perjantaina töiden jälkeen pakattiin auto ja lähdettiin maalle, kotiin tultiin sunnuntai-iltana. Kesällä maalla oltiin kaksi kuukautta putkeen. Päivät vietettiin ulkona: meressä, metsässä ja rantakallioilla.

Luonto oli koko perheelle tärkeä asia ja yhteinen harrastus. He tarkkailivat ympäristöä ja pitivät päiväkirjaa, johon merkittiin esimerkiksi muuttolintujen saapumiset ja lähtemiset sekä ensimmäisten linnunpoikasten kuoriutumiset. Luonto oli koko ajan läsnä lapsuuden arjessa ja sen myötä Irinalle muodostui vahva suhde luontoon.

– Kesällä kengät potkaisiin jaloista heti maalle tultaessa ja ne laitettiin takaisin jalkaan vasta syksyllä, kun palattiin kaupunkiin. Paljaat jalat maadoittivat minut luontoon ja sillä tavoin olin yhtä luonnon kanssa, Irina muistelee.

Myrskyävältä mereltä hiljaiseen metsään ja vuorille

Irina kokee olevansa niin tiiviisti osa luontoa, ettei pysty erottamaan sitä itsestään. Hänelle on aina ollut tärkeää saada vain olla luonnossa omien ajatusten ja tunteiden kanssa. Viettäessään muutama vuosi sitten työn takia pidemmän aikaa newyorkilaisessa kaksiossa hän kertoo voineensa henkisesti pahoin.

Erityisen voimaannuttavaksi Irina kokee myrskyävän meren ja hiljaisen luonnonmetsän. Niistä Irina löytää myös taiteellista energiaa.

– Metsässä voi tuntea kaiken siellä pitkään olleen, sammaleiset puut ja kaatuneet rungot. Tiheässä ikimetsässä ei näy ihmisen kädenjälki. Siellä mieleni on rauhassa ja inspiroidun parhaiten, Irina sanoo.

Kaupungissa pyörivät pienet egoistiset ihmiset, joista minä olen yksi. Vuoren huipulta kauas katsoessa ymmärrän, miten pieni olen tässä universumissa.

Irina on asunut eri puolilla maailmaa ja kokenut jokaisessa paikassa erilaisen luonnon. Pienenä lapsena Ranskaan muuttaessa korkeat saniaiset ja maan peittävät siniset villihyasintit saivat sikäläisen metsän tuntumaan satumaiselta.

Aikuisena Kaliforniassa Irina tutustui ensimmäisen kerran vuoristoon ja sai sieltä voimaa.

– Kaupungissa pyörivät pienet egoistiset ihmiset, joista minä olen yksi. Vuoren huipulta kauas katsoessa ymmärrän, miten pieni olen tässä universumissa. Olen pienuuteni kanssa ok ja saan siitä hirveästi voimaa, Irina sanoo.

Saman tunteen omasta pienuudesta Irina tunnistaa myös merenrannan kallioilla ja luonnonmetsässä.

– Rantakallioltakin näkee kauas, koko horisontin. Oikein tiheässä metsässä taas on kuin luonnon syleilyssä. Se antaa saman perspektiivin siihen, kuinka pieni muurahainen itse on.

Luonto on Irinan arjessa jatkuvasti läsnä. Hän kerää luonnosta yrttejä ja kasvattaa itse ruokaa. Tietokoneella töitä tehdessään hän istuu ikkunoiden ääressä ja kesän koittaessa siirtyy tietokoneen kanssa ulos.

Luovuutta ruokkiva luonto on tärkeää myös taiteilijan työlle. Kun menossa on pitkä työputki, eikä luonnon ääreen ole päässyt tai ehtinyt niin paljon kuin haluaisi, on sen merkityksen taas huomannut.

– Onhan se kivaa, kun on kysyntää ja rautaa, mitä takoa. Mutta jos vain juoksee duunista duuniin, joutuu helposti suorittamisputkeen, ja luovuus loppuu siihen. Se herättää luovuuden, kun pystyy rauhassa tuijottamaan horisonttia ja kuljeskelemaan metsässä, Irina sanoo.

Villin luonnon katoaminen huolettaa

Suhde luontoon on kokenut vuosien aikana myös muutoksia. Lapsena siihen liittyi huolettomuutta. Varmuutta, että luonto tulee aina olemaan elämässä tuki ja turva. Nykyään ilmastonmuutos ja luontokato aiheuttavat paljon huolta, ja Irina on huomannut muutokset myös kotonaan Ranskassa.

– Täällä ei ole tänä vuonna ollut kunnollista talvea tai pakkasöitä ollenkaan, mikä on poikkeuksellista. Luumu- ja persikkapuut kukkivat jo helmikuussa, Irina kertoo.

Kun teemme jokainen parhaamme, sen on riitettävä. Yhdessä meitä on täällä kuitenkin kahdeksan miljardia.

Villin luonnon määrä maapallolla on sadassa vuodessa romahtanut, ja alamäki jatkuu, jos asialle ei tehdä mitään. Irina haluaa levittää ihailemansa David Attenborough’n sanomaa, että ilmastonmuutoksen pyörän suunnan voi vielä kääntää, ja se tapahtuu auttamalla villiä luontoa palaamaan maapallolle.

– Korona-aikaan huomattiin, miten nopeasti esimerkiksi lentoliikenne saatiin pysäytettyä, kun joku vain päätti niin. Minä en voi vaikuttaa lentoliikenteeseen muuten kuin päättämällä, että lennän vain silloin, kun on pakko, Irina sanoo.

Halusta vaikuttaa syntyi Haikuja ihmiskunnalle -projekti, joka käsittelee sitä, mitä pieni ihminen voi maailmassa tehdä auttaakseen luontoa.

Arjessa teot ovat pieniä: kierrätys, vastuullisesti tuotettujen tuotteiden valitseminen, oman ruoan kasvattaminen ja lentämisen vähentäminen. Irina kuitenkin uskoo, että kaikella sillä on väliä, ja jokainen voi tehdä sen, mikä itselle on mahdollista.

– Asun maalla, joten voin kasvattaa itse ravintoa toisin kuin joku, joka asuu kerrostalossa yksiössä. Joku toinen kulkee kaikkialle polkupyörällä ja kierrättää tunnollisesti. Kyllä me yksilöinäkin pystymme vaikuttamaan, kukin omalla tavallamme. Kun teemme jokainen parhaamme, sen on riitettävä. Yhdessä meitä on täällä kuitenkin kahdeksan miljardia.

Erityisesti tulevat sukupolvet ovat Irinalle motivaatio huolehtia luonnosta ja levittää sanomaa, että vielä ei ole liian myöhäistä vaikuttaa. Vaikka hän itse ehtii vielä elinikänsä nauttia villistä luonnosta, ei sitä nykymenolla riitä enää seuraaville sukupolville.

– On vaikea ymmärtää, miten tähän maailmanaikaan jotkut päättäjät eivät koe ilmastonmuutosta kaikista tärkeimmäksi asiaksi. Ihmisten ahdistusta vielä lisää se, että jotkut räjäyttelevät pommeja ja tappavat toisia vain omaa etuaan tavoitellen.

”Otan luonnosta vain sen verran kuin tarvitsen”

Eräänä syksyisenä päivänä Irina oli käymässä Kaapelitehtaalla Helsingissä. Vettä satoi kaatamalla ja kadut tulvivat. Läheisen päiväkodin portista tuli ulos ryhmä värikkäisiin sadeasuihin ja keltaisiin huomioliiveihin puettuja lapsia.

– Se oli kuin pieni toukkaparaati, joka kulki eteenpäin, vaikka maailma tuntui kaatuvan niskaan, Irina kuvailee.

Hän ajattelee tilanteen kertovan paljon suomalaisten suhtautumisesta luontoon. Yhdysvalloissa sadesäällä lapset pidettiin sisällä, etteivät he kastuisi. Ranskassa pienikin lumisade sulkee koulut ja työpaikat. Suomessa luontoon ja säähän suhtaudutaan pukeutumiskysymyksenä: ulos voi mennä säällä kuin säällä, kun on oikeat varusteet.

– Se on ihana piirre Suomessa. Suomalaisilla on muutenkin vastuullinen suhtautuminen luontoon. Enkä valitettavasti puhu nyt metsien hakkuista, se on aivan eri asia. Mutta yksilöt liikkuvat luonnossa sitä kunnioittaen ja keräävät omat roskansa mukaan, Irina kuvailee.

Irina itsekin kunnioittaa luontoa siellä liikkuessaan ja sen antimia kerätessään. Hän sanoo, että voisi melko pitkälle pärjätä niillä elementeillä, joita löytää luonnosta. Irina kuitenkin kerää vain sen, mitä tarvitsee.

– Ei minun tarvitse kerätä kaikkia pihani kirsikoita pakastimeemme. Latvoihin on jäätävä syötävää myös linnuille.

Teksti: Eveliina Aarnos
Kuva: Jeanne Ihander