Olen työskennellyt kansalaisjärjestöissä yli 30 vuotta. Se on tuonut paljon kokemusta ja ymmärrystä järjestöjen vaikuttavuudesta ja siitä, miten järjestöt vahvistavat kansalaisten osallisuuden kokemusta ja mahdollistavat osallistumisen yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Kansalaisjärjestöt ovat olleet merkittävässä roolissa Suomen historian nivelkohdissa. Nykyään suuret ja merkittävät järjestöt perustettiin sotien jälkeen. 90-luvun laman aikana olin itse näkemässä kuinka järjestötoiminta toi ihmisiä yhteen ja antoi heille merkityksen tunteen. Kun yhteiskunta on kriisissä ja ihmiset kokevat jäävänsä sen keskellä yksin, järjestöt tarjoavat tilan, jossa heidän arkensa ja elämänsä on merkityksellistä. He saavat äänensä kuuluviin niin omassa elämässään kuin yhteiskunnassa.

Siksi minua huolestuttaa se tapa, jolla järjestöistä nyt puhutaan. Se on halveksuvaa ja vähättelevää. Se kertoo huolestuttavaa viestiä demokratian tilasta, ja siitä meidän kaikkien pitäisi olla huolissamme.

Kansalaisjärjestöt ovat merkittävä osa demokratian toteutumista. Niissä ihmiset pääsevät käyttämään ääntään muutenkin kuin vaaliuurnilla. Järjestöt pystyvät tuomaan esiin ihmisten ääntä ja näkemyksiä, jotka muuten jäisivät kuulumattomiin. Tällä hallituskaudella järjestöihin kohdistetut valtavat avustusleikkaukset romuttavat sen järjestelmän. Herää kysymys, mihin suomalainen yhteiskunta on menossa?

Halveksuva puhe ei kohdistu ainoastaan rakenteisiin. Se viestii halveksuntaa myös niille, jotka tarvitsevat järjestöjen tukea ja ovat löytäneet niistä turvapaikan. Mitä on tapahtumassa, kun ihmisten osallisuudesta tai osattomuudesta voi puhua halveksuen? Demokratian, jossa kaikilla on yhdenvertainen oikeus olla olemassa, lähtökohtana täytyy olla toisten ihmisten kunnioittaminen.

Kansalaisvaikuttaminen on tärkeä osa demokratiaa ja sen täytyy ulottua äänestyspaikkojen ulkopuolelle. Järjestöt ovat kansan pulssilla ja kansan äänitorvia.

Meidän työmme tarve ei häviä, vaikka rahat vähenevät. Syystä tai toisesta yksin jääneiden ihmisten tarve osallisuuteen ja yhteyteen toisten kanssa kuuluu järjestöissä selvästi. Täällä tuntee nahoissaan sen, mitä arjessa yksin jääneiden ja tukea tarvitsevien hätä on.

Olen aina ollut ylpeä työstäni – siitä että olen voinut toimia roolissa, jossa pystyn vastaamaan ihmisten hätään. Lopulta kansalaisjärjestötoiminnassa on kyse siitä, että voi olla avuksi toiselle ja että joku auttaa silloin, kun itse on pulassa. Sitähän meistä jokainen toivoo.

Saanko olla avuksi?

Olavi Sydänmaanlakka
Toiminnanjohtaja