Pakkolääkintäpäätökset ovat muodollinen nyökkäys ihmisoikeuksille
"Vaikka eduskunnassa nyt käsiteltävänä olevat lainsäädäntömuutokset olisivat riittäviä ihmisoikeustuomioistuimen päätöksen täytäntöönpanemiseksi, se ei missään tapauksessa tarkoita sitä, että tulevaisuudessa tehtävät lääkitsemispäätökset olisivat ongelmattomia ihmisoikeuksien näkökulmasta"; kirjoittaa Mielenterveyden keskusliiton lakimies Oskari Korhonen.
Eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunta sekä perustuslakivaliokunta käsittelevät lainmuutosta, joka koskee potilaan vastustuksesta huolimatta annettavaa lääkitystä tahdosta riippumattoman hoidon aikana. Puhekielessä puhutaan myös pakkolääkitsemisestä.
Itsemääräämisoikeutta koskevan lainsäädännön uudistaminen etenee yhä hitaasti, mutta lääkitsemistä koskeva lainmuutos on nostettu omille rattailleen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) jo vuonna 2012 antama päätös asiassa ”X v. Suomi” on velvoittanut Suomea säätämään tahdosta riippumattomassa hoidossa olevalle potilaalle tehokkaan oikeussuojakeinon tilanteeseen, jossa häntä päätetään lääkitä vastoin hänen tahtoaan. Suomi on lykännyt päätöksen täytäntöönpanoa jo yli 10 vuotta, mikä on herättänyt paljon ikävää – joskin ansaittua – kansainvälistä huomiota.
Jatkossa lainsäädännössä korostettaisiin vielä aiempaa selkeämmin niin kutsuttua laitosvallan kieltoa, mikä on hieno asia. Esimeriksi psykiatristen potilaiden, vankien tai lastensuojelulaitoksessa olevien lasten perusoikeuksia rajoitettiin modernille perus- ja ihmisoikeusajattelulle vieraalla tavalla – toisinaan suorastaan mielivaltaisesti – vain siksi, että heidät oli määrätty elämään laitoksessa ”laitosvallan” tai ”erityisen vallanalaissuhteen” hoitoa, huolenpitoa tai vankeusrangaistuksen suorittamista varten.
Vaikka laitosvallan periaatteesta on irtisanouduttu jo vuosia sitten, se kaikuu yhä käytäntöjen tasolla ja lainsäädännön aukoissa. Psykiatriassa jo pelkän hoitoonmääräämispäätöksen on katsottu automaattisesti mahdollistavan laajan kirjon erilaisia hoitotoimenpiteitä riippumatta siitä, onko niitä hoitoon määrätessä harkittu taikka mitä mieltä potilas niistä on. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen lisäksi muun muassa Euroopan kidutuksen vastainen komitea (CPT) on moittinut Suomea tästä.
Hoitoonmääräämispäätös on vain arvio ja päätös siitä, täyttääkö potilas mielenterveyslain 8 §:n mukaiset edellytykset tahdosta riippumattomalle hoidolle. Lain mukaan hoitoon toimittamatta jättämisen olisi pahennettava olennaisesti potilaan mielisairautta taikka vakavasti vaarannettava potilaan tai muiden ihmisten terveyttä tai turvallisuutta. Niin kutsutussa M3-päätöksessä ei vielä itsessään ratkaista sitä, miten potilasta tulisi varsinaisesti hoitaa – tosiasiallisestihan hoidon sisältö tarkentuu vasta hoitojakson aikana, kun potilaan diagnoosit ovat tarkentuneet ja hänen vointiaan on voitu seurata.
Vaikka lainmuutos on sinänsä tervetullut, se jää käytännössä hyvin muodolliseksi nyökkäykseksi ihmisoikeuksien suuntaan. Hallituksen esityksessä todetaan, ettei asian kiireellisyyden vuoksi kansainvälisten ihmisoikeussopimusten valvontaelimien kannanottoja ole voitu arvioida osana esitystä. Sen sijaan kannanotoista on laadittu sosiaali- ja terveysministeriössä lyhyt taustaselvitys, johon esityksessä viitataan. Tämä on sekä harmillista että huolestuttavaa: vaikka eduskunnassa nyt käsiteltävänä olevat lainsäädäntömuutokset olisivat riittäviä ihmisoikeustuomioistuimen päätöksen täytäntöönpanemiseksi, se ei missään tapauksessa tarkoita sitä, että tulevaisuudessa tehtävät lääkitsemispäätökset olisivat ongelmattomia ihmisoikeuksien näkökulmasta.
On hyvin todennäköistä, että Euroopan kidutuksen vastainen komitea kritisoi lainsäädännön toimeenpanoa seuraavilla tarkastuskäynneillään. Se on aiemmin kiinnittänyt huomiota hoitoon määräämistä koskevan päätöksen laatimiseen ja näistä M3-päätöksistä tehtyjen valitusten käsittelemiseen tuomioistuimessa todeten prosessin olevan lähinnä ”kumileimasimella leimaamista”. Se on ankarasti ja oikeastaan melko lohduttomasti todettu komitealta, jonka tehtävänä on valvoa Euroopan ihmisoikeussopimuksen kidutuksen ja epäinhimillisen ja halventavan kohtelun kieltävän 3 artiklan toteutumista.
Ei ole juuri mitään syytä olla olettamatta, etteivätkö samat huomiot olisi aiheellisia myös lääkehoitoa koskevien päätösten ja valitusten kohdalla – päätökset kun laadittaisiin samoissa yksiköissä ja valitukset käsiteltäisiin niin ikään samoissa tuomioistuimissa ja samanlaisessa asiantuntijajäsenellä vahvistetussa kokoonpanossa.
Oskari Korhonen
Kirjoittaja on Mielenterveyden keskusliiton lakimies
