Miten mieli kestää poikkeustilassa, jos se on jo valmiiksi hauras?
Ensimmäinen päivä etätyökaranteenissa. Käyn kaupassa, pöyristyn vessapaperirullien määrästä ihmisten ostoskärryistä. Paniikki tarttuu: pitäisikö minunkin täyttää kori makaronilla ja tonnikaloilla? Päätän panikoida kohtuudella eli nappaan koriin muutaman ylimääräisen säilyketölkin.
Sähköpostiin kilahtelee peruutuksia ja kalenteri tyhjenee. Samalla elämä tuntuu tyhjenevän ja menettävän pala palalta merkitystään.
Mistä saan tarvittaessa apua mieleni romahtamiseen, jos en voi lähteä mihinkään?
Tulenko selviämään tästä? Ei, en selviä. Romahdan sängylle ahdistuneena. Huomaan ärtyväni pienistä asioista ja tarkkailevani mahdollisia oireita. Jokainen vilunväristys ennakoi kuumetta ja yskähdys pelästyttää. Ystävät ovat samanaikaisesti ystäviä ja uhkia. Entä jos kannan itse virusta? Voinko tartuttaa jonkun toisen, jos käymme yhdessä kävelyllä?
Muistot vaeltavat aikaan, jolloin mieleni sairastui vakavasti. Silloin elämäni mureni pala palata. Voisiko se tapahtua uudelleen? Onko mieleni tässä hetkessä riittävän vahva kantamaan ja kestämään pelon, epävarmuuden, yksinäisyyden ja tavallisen arjen katoamisen? Mistä saan tarvittaessa apua mieleni romahtamiseen, jos en voi lähteä mihinkään?
Mielenterveyden häiriöihin sairastuneet ovat nyt riskiryhmässä sen suhteen, miten mieli kestää tämän kaiken.
Uutisissa kerrotaan päivä toisensa perään, että ne ihmiset, joilla on jokin somaattinen perussairaus, ovat riskiryhmässä, ja heille koronavirus saattaa aiheuttaa vakavia oireita. Se on totta. Mutta missään ei puhuta siitä, että mielenterveyden häiriöihin sairastuneet ovat nyt riskiryhmässä sen suhteen, miten mieli kestää tämän kaiken: pelon, eristyksen ja yksinäisyyden ja muuttuneet arkirutiinit. Jos olet vasta toipumassa vaikeasta masennuksesta tai elät arkeasi jonkin muun mielenterveyden häiriön kanssa, on se jo normiolosuhteissakin hyvin haastavaa.
Kun perusterveenkin ihmisen järki ja kestäminen ovat tässä poikkeustilassa koetuksella, miten selvitä, jos mieli on jo valmiiksi tavallista hauraampi?
Mietin, miten kontaktilla toisiin ihmisiin onkaan suuri merkitys hyvinvoinnille.
On epätodellinen olo. Elämä on muuttunut, eikä kuitenkaan ole. Pieni, näkymätön virus on onnistunut sotkemaan tulevien viikkojen ja kuukausien aikataulut ja suunnitelmat, koko elämän. Mihin kaikkeen se vielä vaikuttaa? Mistä löydän voiman selvitä?
Muutaman päivän jälkeen totean, etten ole koskaan kaivannut metsään näin paljon. Onneksi pääsen sinne hetkeksi. Kävelylenkit yksin ja yhdessä tulevat tärkeiksi, metrin turvavälin muistaen. Mietin, miten kontaktilla toisiin ihmisiin onkaan suuri merkitys hyvinvoinnille. Luen ohjeita, joissa sanotaan esimerkiksi, että vietä kotona aikaa läheisten kanssa tai siivoa vaatekaappi, kun kerrankin on aikaa. Entä jos asuu yksin, läheiset ovat omissa kodeissaan eristyksessä eikä vaatekaapin – eikä minkään muunkaan siivoaminen – ole nyt päällimmäisenä mielessä.
Onneksi minulla on musiikki. Huilusta virtaavat nuotit – Bach ja Depussy – hävittävät ahdistukseni ja tuovat elämän takaisin. Välähdyksen omaisesti ymmärrän jotain uutta taiteesta, musiikista itsestään ja sen arvosta – ehkä jopa elämästä. Musiikki uppoaa johonkin minussa ja koskettaa minua täysin uudella tavalla. Samankaltaisen kokemuksen yhteisestä ja jaetusta tunteesta ja hetkistä saan myös jakamalla kokemukseni toisten kanssa virtuaalisesti. Tämäkö on sitä fyysistä etäisyyttä ja henkistä läheisyyttä, mistä tasavallan presidentti Sauli Niinistö puhui?
Samankaltaisen kokemuksen yhteisestä ja jaetusta tunteesta ja hetkistä saan myös jakamalla kokemukseni toisten kanssa virtuaalisesti.
Kun elämän rytmi ja rutiinit muuttuvat, aika tuntuu katoavan. On kulunut kai viikko, ja elämä alkaa asettua ja tasaantua. Teen etätöitä, laitan ruokaa, ulkoilen, pesen käsiä niin, että ne ovat haavoilla. Käyn kaupassa mahdollisimman harvoin, en liiku julkisilla ja olen yhteydessä ystäviin vain puhelimitse tai Skypellä. Huomaan, etten ole yksin tunteideni ja ajatusteni kanssa. En ole ainoa, joka on hämmentynyt, ahdistunut ja joka miettii, kauanko tämä kestää ja mitä on edessä. En ole ainoa, joka on huolestunut omasta ja läheistensä terveydestä ja jonka arjen rutiinit ovat menneet uusiksi. Pikku hiljaa arki siirtyy verkkoon: ystävät uudistavat Skype-tilejään, pidän etäluennon Zoomilla, kokoustan Teamsilla ja osa harrastuksista siirtyy verkkoon. Ehkä minäkin aloitan jonkin uuden harrastuksen.
Elämä siis jatkuu – ei niin kuin ennen, mutta jatkuu kuitenkin.
Kirjoittaja Päivi Rissanen on VTT ja kokemusasiantuntija, joka toimii Mielenterveyden keskusliiton Recovery-toimintaorientaatio mielenterveyspalveluissa -hankkeessa kehittäjänä.