”Hyvän tahtominen ja näkeminen ovat alku”

Moni seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluva kokee erilaisia ahdistavia, syrjiviä tai ulossulkevia tilanteita sekä haasteellisia tunteita arjessaan. Moni saattaa peitellä näitä tunteita sen sijaan, että ilmaisisi niitä avoimesti.

Vähemmistön edustaja voi pyrkiä pärjäämään arjessa ”vähän paremmin kuin tarvitsisi”, koska kokee olevansa esimerkki vähemmistön edustajana. Virheisiin ei välttämättä tällöin ole varaa. Vaikka vaikeat keskustelutilanteet ja loukkaava kielenkäyttö satuttavat, voi vähemmistöön kuuluva ihminen silti kokea tarvetta vastata tilanteisiin korostuneen rakentavasti. Eihän kukaan halua vaikuttaa tosikolta, joka loukkaantuu turhasta. Kyyneleet ja loukkaantuminen näytetään vasta, kun tilanne tuntuu turvalliselta, omien läheisimpien ihmisten kesken.

Saavutetuista edistysaskelista on pidettävä kiinni

Tarkastelen tätä kaikkea sateenkaariperheen näkökulmasta. Tasa-arvoinen avioliittolaki antoi mahdollisuuden avioliittoon oman rakkaan ihmisen kanssa ja äitiyslaki turvasi sosiaalisen vanhemman oikeuksia ja vähensi byrokratiaa. Nämä ovat jo isoja edistysaskelia, mutta paljon on vielä tehtävää. Ehkä yhteiskunnassa on sokaistuttu siitä, että moni asia on jo edennyt.

Koen elämäntilanteeni usein tosi turvalliseksi. Elän omannäköistä elämää ilman, että joudun tai suostun edes pohtimaan jatkuvasti sen oikeutusta tai mitä muut siitä ajattelevat. Silti edelleen päädyn toisinaan valitsemaan avoimuuden sijaan kaapin. Edelleen uusiin ihmisiin tutustuminen tuntuu ajoittain kuormittavalta − jännitän reaktioita perhetilanteeseen tai varon toisen sanoja.

Myös lasteni ja perheeni kanssa törmään jatkuvasti oletukseen äidin ja isän muodostamasta ydinperheestä, niin palveluissa kuin ihmisten puheissa. Välillä vähemmistöstressi puree minuakin. Se voi nostaa päätään ahdistuksena, kiusallisten tilanteiden ennakoimisena tai jännittämisenä, häpeänä tai vaikka jonkin tilanteen välttelynä.

Vaikka oma asema olisikin turvallinen, on normaalia stressaantua tai kokea olonsa surulliseksi muihin kohdistetusta loukkaavasta puheesta tai havaitusta syrjinnästä. Vähemmistöön kuuluminen yhdessä asiassa altistaa pohtimaan myös muiden vähemmistöjen asemaa ja oikeuksia. Asenteiden voi nähdä koventuneen ja kaventuneen, ja se tuntuu monen vähemmistön edustajan elämässä. Tasa-arvo ei ole valmis, ja jo saavutetuista edistysaskelista tulee pitää kiinni.

Miltä elämä näyttää oman laatikon ulkopuolella?

Toisinaan tietämättömyys syrjivistä rakenteista, ulossulkevasta ja loukkaavasta käyttäytymisestä sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen näennäisestä tasa-arvosta saattaa johtua siitä yksinkertaisesta asiasta, että emme tunne toistemme arkea. Lähipiiriin ei ehkä kuulu ketään vähemmistön edustajaa, jolloin ei voi nähdä sitä todellisuutta, jossa vähemmistöt elävät.

Vastalääkkeeksi hankaliin, kyseenalaistaviin tilanteisiin, voisi olla rohkaisu tutustua vähemmistön edustajiin nimenomaan ihmisenä, hänen omassa arjessaan. Mitä jos katsoisi oman laatikon ulkopuolelle, miltähän elämä näyttäytyisi toisen silmin? Tällöin saattaisi huomata, että toisen arki koostuu monista samanlaisista palasista kuin oma arki, mutta vähemmistön edustaja altistuu näitä asioita tehdessään henkisesti kuormittavan, omien oikeuksien puolustamisen, niiden selvittämisen, huomioimattomuuden tai satuttavien sanojen kohteeksi. Itsestään selvänä pidetyt asiat saattavat olla toiselle ponnistusten takana.

Rohkaisen jokaista pohtimaan, miten voisin omalta osaltani lisätä ymmärrystä vastakkainasettelun sijaan. Miten kokemusten vaihtoa voisi lisätä? Miten voisin olla liittolainen vuoden jokaisena päivänä ja omilla toimillani edistää tasa-arvoa ja vähentää syrjintää?

Rauhaa, toivoa ja hyviä tekoja

Tämän vuoden Helsinki Priden teema, ”Rauha & Toivo”, koskettaa minua syvästi. Se merkitsee minulle rauhaa olla oma itsensä, rauhaa tulehtuneeseen ja vastakkainasettelun sävyttämään todellisuuteen sekä toivoa tasa-arvoisemmasta ja turvallisemmasta yhteiskunnasta.

Ajatukseni ovat myös jokaisen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvan nuoren luona. Toivoisin jokaiselle heistä kasvurauhaa ja empaattista, arvostavaa kohtaamista arjessaan. Omaa identiteettiään pohtivan tai sen jo löytäneen nuoren kohdalle toivoisin yhteiskunnalta ja jokaiselta ihmiseltä lämmintä, avointa ja omaa käytöstään pohtivaa asennetta.

On meidän jokaisen tehtävä rakentaa teoillamme sallivampaa kulttuuria ja lisätä turvallisuutta ja toiveikkuutta tulevaisuudesta. Hyvän tahtominen ja näkeminen ovat alku, minkä lisäksi tarvitaan tiedostavaa asennetta ja valmiutta toimia toisin.

Ollaan kilttejä toisillemme, emme koskaan tiedä, mitä toinen käy läpi juuri nyt.

Reetta
Kirjoittaja on Mielenterveyden keskusliiton sosiaaliturvan asiantuntija.