Kun mieli sairastuu, mullistuu elämä täysin. Sairastuminen vaikuttaa kaikkiin elämän osa-alueisiin. Usein sairastuneen suurin huoli ei kuitenkaan ole toipuminen vaan mahdollisimman nopea paluu töihin. Myös ympäristö ja yhteiskunta priorisoivat töihin paluun ykköseksi. Ihminen itse ja kaikkein tärkeimmät asiat, hyvinvointi ja terveys, jäävät sivurooliin.

Toipumisen aikataulua ei pysty määrittelemään etukäteen, koska jokaisen tilanne on erilainen vaikka diagnoosi olisikin sama. Vertailu muiden toipumiskokemuksiin sekä sankaritarinat vain lisäävät paineita. Taloudellisen tilanteen epävarmuus ei auta asiaa. Joka paikkaan olisi selvitettävä sitä sun tätä – tilanteessa, jossa voimavarat ovat kaikkein vähäisimmät.

Kiirehtimisen keskellä kuntoutuminen on jopa mahdotonta tai se jää helposti puolitiehen ja sairastuttaa pian uudelleen.

Työkyvyn sijaan olisikin tärkeää kiinnittää huomio elämisenkuntoon. Siihen, että jaksaa taas huolehtia itsestään ja hyvinvoinnistaan pitkällä tähtäimellä. Mielen sairastuessa pienimmätkin arkiaskareet saattavat olla mahdottomia ja vähäinenkin sosiaalisuus kuormittaa liikaa. Voi mennä viikkoja tai kuukausia niin, että peseytyminen ja pukeutuminen vievät kaikki voimat. Sitä on ehkä vaikea uskoa, mutta se on valitettavan totta. On siis kohtuutonta olettaa, että heti kun vointi on vähänkin parempi, palataan työelämään.

Toipuminen on aaltoilevaa ja kausittaista. Vakaan pohjan rakentamiseksi tarvitaan aikaa ja rauhaa. Mitä vakaampi elämisenkunto on, sitä paremmat edellytykset on palata myös työelämään.

Anna-Lovisa Partanen, Valoa-vertainen
Instagram: @mielellani_hyvinvoiva