Mielenterveysongelmat vaikuttavat kaikkiin elämän osa-alueisiin. Töihin, ystävyyssuhteisiin, vapaa-ajan harrastuksiin, parisuhteeseen ja myös vanhemmuuteen. Sairaus voi tehdä vanhemmuudesta eri tavoin haastavaa ja vaikutukset vaihtelevat sen mukaan, millainen rooli vanhemmalla perheessä on.

Mielenterveyden keskusliiton asiantuntija Isko Kantoluoto on vuosien ajan ohjannut kursseja mielenterveysongelmia kokeville miehille. Hän tunnistaa vuosien varrelta toistuvia, erityisesti isyyteen liittyviä aiheita, joista miehet ovat kertoneet.

– Usein nousee esiin syyllisyys siitä, ettei ole pystynyt olemaan sellainen isä kuin olisi toivonut, Kantoluoto sanoo.

Syyllisyyden tunteeseen voi liittyä kokemus siitä, ettei ole pystynyt vastaamaan lapsen tarpeisiin, ottamaan syliin ja olemaan läsnä, koska sairaus tai siihen saatu lääkitys ovat voineet latistaa tunteita ja niiden ilmaisua.

Tämän tunnistaa myös uusperheen isä Esko Poutanen, 42, joka sairastui 15 vuotta sitten uupumuksesta alkaneeseen vakavaan masennukseen. Hänellä oli tuolloin kaikki, mitä oli aina halunnut – puoliso, kaksi pientä lasta, oma koti ja mielekäs työ. Kun voimat yhtäkkiä loppuivat, elämä pysähtyi.

Uupumus vei mukanaan myös isyyden ihannekuvan aktiivisesta, vastuullisesta ja kaiken hoitavasta isästä. Hän kertoo, että vuosien ajan arki oli pelkkää selviytymistä, eikä hän jaksanut olla sellainen isä kuin olisi halunnut.

Kun sairaus vie voimat, isyys muotoutuu uudelleen

Kun Poutasen nyt teini-ikäiset lapset elivät varhaislapsuuttaan, Poutanen joutui uupumuksen vuoksi jättäytymään kotona taka-alalle ja silloinen puoliso ottamaan päävastuun lapsista ja kodista. Poutaselle on jäänyt vain vähän muistoja tuosta ajasta, ja joistain valokuvista, joissa hän jopa itse on, hänellä ei ole mitään muistikuvia.

Sairastumista seurasi lähes kymmenen vuoden poissaolo työelämästä. Hän kuvailee vuosien olleen sumuisia ja täynnä itsesyytöksiä. Ajan myötä hän on kuitenkin hyväksynyt, että vanhemmuus ei tarkoita täydellisyyttä, vaan läsnäoloa niissä rajoissa, joissa jaksaa ja kykenee.

– Lapselle riittää, että on läsnä, vaikka ei jaksaisi lähteä ulos tai harrastuksiin. Olen opetellut näkemään, että vähempi riittää, hän sanoo.

Toipumisen myötä Poutanen on oppinut myös armollisuutta itseään kohtaan. Hän on ymmärtänyt, että lapsen tärkein tarve on tunne siitä, että isä on olemassa ja kiinnostunut, ei se, kuinka paljon asioita tehdään yhdessä.

Jos lapsena ei ole saanut mallia puhumisesta ja tunteiden ilmaisusta, voi se olla vaikeaa myöhemmin aikuisena ja isänä, Kantoluoto sanoo.

Isko Kantoluoto on miehille ohjaamillaan kursseilla kuullut myös tilanteista, joissa isä on kokenut paremmaksi lähteä.

– Silloin on saattanut kokea, että sairauden takia lapsille tarjoaa enemmän turvaa lähtemällä. Monet ovat katuneet sitä jälkeenpäin, Kantoluoto kertoo.

Aina valinta ei ole myöskään täysin oma vaan toinen vanhempi saattaa rajoittaa yhteyttä lapsiin. Kantoluoto arvelee, että kyse voi olla halusta suojella lapsia ja tilanteisiin saattaa liittyä myös alkoholin käyttöä.

– Moni kokee, että alkoholi auttaa olemaan läsnä lapselle ja esimerkiksi ottamaan syliin. Se voidaan kokea ainoaksi keinoksi, jos muusta ei ole saatu mallia, Kantoluoto sanoo.

Masennus ja lääkkeet veivät tunteet – vertaistuki palautti yhteyden

Esko Poutasen masennusta hoidettiin muun muassa lääkkeillä ja sähköhoidolla. Lääkitys toi toivottua vakautta, mutta myös turrutti.

– Masennuslääkkeet poistivat pahimman olon, mutta samalla ne veivät myös ilon, eikä hyvät hetket tuntuneet oikein miltään, hän kuvailee.

Lopulta Poutanen lopetti lääkityksen, ja jatkoi toipumista terapian ja vertaistuen avulla. Hän huomasi, että kun tunteet palasivat, myös yhteys itseen ja lapsiin vahvistui. Hän on puhunut avoimesti lapsilleen sairaudestaan ja jaksamisen vaihteluista. Rehellisyys on luonut luottamusta ja ymmärrystä.

– Haluan, että lapseni tietävät, ettei vaikeista asioista tarvitse vaieta.

Vertaistuki osoittautui ratkaisevaksi. Miesten ryhmissä Poutanen löysi sanoja kokemuksille, joista ei ollut aiemmin pystynyt puhumaan. Hän huomasi, ettei ollut yksin syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteiden kanssa.

Myöhemmin hän alkoi itse toimia vertaistukihenkilönä ja ohjata kursseja muille mielenterveyden häiriöihin sairastuneille.

– On valtavan helpottavaa huomata, että muillakin on samanlaisia kokemuksia ja tunteita. Se murtaa häpeää ja lisää ymmärrystä, Poutanen sanoo.

”Sohvalle jäävä isä on luuseri”

Mielenterveyden keskusliiton miesten kursseilla miehet puhuvat myös paineista olla vastuunkantaja perheessä. Kurssien ohjaaja Isko Kantoluoto pohtii, sallitaanko miesten edelleenkään olla samanlailla tukea tarvitsevia kuin naisten.

– Sairaus vie usein kaikki voimat ja se voi näyttäytyä niin, että ei jaksa tehdä muuta kuin maata sohvalla. Moni ajattelee, että sohvalle jäävä isä on luuseri, Kantoluoto sanoo.

Ajatusmallit mieheydestä ja isyydestä eivät synny tyhjiössä vaan ne heijastelevat sitä, mitä omilta vanhemmilta ja isovanhemmilta on opittu.

– Jos lapsena ei ole saanut mallia puhumisesta ja tunteiden ilmaisusta, voi se olla vaikeaa myöhemmin aikuisena ja isänä, Kantoluoto sanoo.

Todellista vahvuutta on se, että uskaltaa olla rehellisen avoimesti keskeneräinen, Poutanen sanoo.

Se oli myös Esko Poutasen kokemus. Sairastumisen jälkeen hän on pohtinut paljon omaa lapsuuden perintöään. Hänen isänsä oli turvallinen ja vastuullinen, mutta etäinen. Läheisyyttä ei ollut, eikä tunteiden näyttämiseen kannustettu. Hän on opetellut itkemään uudelleen aikuisena, koska ei sallinut sitä itselleen lapsena.

– Ajattelin pitkään, että minun täytyy olla miehenä ja isänä vahva, kuin tunteeton robotti. Ajattelin, että kaikki tunteet ovat heikkoutta, eikä niistä ole minulle mitään hyötyä.

Vasta aikuisena ja terapian myötä hän on oppinut hyväksymään omat tunteensa ja näyttämään haavoittuvuutensa. Hän kokee, että juuri se tekee hänestä paremman isän kuin ennen, ei virheettömyys, vaan rehellisyys.

– Todellista vahvuutta on se, että uskaltaa olla rehellisen avoimesti keskeneräinen, Poutanen sanoo.

Kantoluodon mukaan nuoremmat sukupolvet kykenevät näyttämään tunteitaan enemmän kuin edelliset, joiden vanhemmat ovat kokeneet sodan ja kantaneet mukanaan sen vaikutuksia. Hän kertoo huomanneensa tämän päivän nuorissa isissä muutoksen myös siinä, miten lapsista puhutaan.

– Se on jollakin tavalla lempeämpää, Kantoluoto sanoo.

Isille, jotka kokevat mielenterveyden haasteita Kantoluoto haluaa sanoa, että ei tarvitse olla supermies, vaan tärkeintä on läsnäolo.

– Kyllä sinä riität.