Mitä sinä kertoisit, jos saisit tehdä elokuvan? Ehkä alkaisit yhdestä kuvasta. Sinulla liittyisi siihen vahva tunne, ehkä muistokin. Se voisi pysäyttää, liikuttaa tai herättää ajatuksen, jota et ollut aiemmin osannut sanoittaa. Lähtisit kertomaan siitä muillekin. Uskaltaisit. Aloittaisit tarinasi sanoittamisen kuvallisesti. 

Kuvakerronnan pirstaleisuus voisi symboloida sitä, että elämää ei voi hallita.

Myös mielenterveyteen liittyvä kokemus voi saada muodon, kun se kerrotaan liikkeen, äänen, tunnelman tai kuvan keinoin – tavalla, joka ei selitä mutta koettuna koskettaa. Elokuvassa ei tarvitse puhua paljon. Siinä voi kulkea kuva edellä, antaa asioiden välittyä tunnelmina, jaettuina hetkinä. Katsojan ja tekijän välillä – ja toisten kanssa, jotka ovat mukana luomassa yhteistä tarinaa. 

Virnistelin koko elokuvan katsomisen ajan, vaikka itseni katsominen elokuvassa hirvittikin.

Kaikki kuvaa: Mielikuvia -hanke toi elokuvatyöpajoja seitsemälle paikkakunnalle eri puolille Suomea. Pajoissa tehtiin elokuvia ryhmässä, yhdistellen osallistujien ajatuksia, tarinoita ja mielikuvia yhteiseksi kokonaisuudeksi. Kaikilla osallistujilla oli oma äänensä, mutta yksittäisten tarinoiden sijaan syntyikin yhteisiä lyhytelokuvia. 

Tiiminä tekeminen onnistui, vaikka osallistujat eivät olleet entuudestaan tuttuja toisilleen. Mieltä lämmittävää, kun tuntemattomat ihmiset tulevat yhteen tällaisen tekemisen äärelle.

Jotkut kokivat aluksi pettymyksen, kun he olivat odottaneet tekevänsä aivan oman elokuvan. Usein kuitenkin huomattiin, että tällainen tekeminen, jossa tarinat kietoutuvat toisiinsa, voi olla jopa merkityksellisempää. Syntyi jotain sellaista, mikä ei kuulu kenellekään erikseen, mutta josta voi tunnistaa jotain itselleen olennaista. 

Nyt voin sanoa, että ainakin kerran elämässä olen ollut mukana tekemässä elokuvaa.

Kohtaaminen syntyy tekemisestä 

Elokuvia ei tehdä yksin. Kameran, valojen ja äänityslaitteiden takana on aina tiimi, ja muun muassa siksi elokuvanteko sopii niin hyvin yhteisölliseen mielenterveystyöhön. Yhdessä tehdessä oppii uutta. Voi myös syntyä luottamusta ja turvallisuutta, kun jokaisella on elokuvanteossa oma tehtävä. 

Pistää miettimään erilaisia vuorovaikutuksia ihmisten välillä.

Elokuvapajassa oma kokemus sai muodon – ei vain keskustelussa, vaan kohtauksina, joita työstettiin yhdessä ohjaajan johdolla. Yhdessä pajassa lähtökohdaksi otettiin musiikki ja siitä kumpuavat tunteet sekä pysähtymisen tarve. Toinen elokuva taas kuvasi anteeksiantamista ja sisäisen tilan avautumista. Pajoissa jakaminen muuttui yhteiseksi kieleksi, ja kun jokainen toi jotakin omaa pöytään, syntyi elokuva, jota ei olisi voinut tehdä yksin. 

Minun hahmollani olisi sydän kiinni ja nousisi vihan tunne, sitten näkyisi ikkunaluukku, mikä aukeaisi ja symbolisoisi tunnetilaa; sitä miten sisäinen tila aukeaa.

Miksi tehdä elokuvia mielenterveysaiheista? 

Elokuva voi näyttää asioita, joita on vaikea sanoa: se voi luoda ymmärrystä ilman selityksiä ja rakentaa siltoja kohtaamiselle. Kun elokuvan tekijänä on ihminen, joka jakaa oman kokemuksensa, kokemus tulee kuulluksi ja nähdyksi aivan eri tavalla. Samalla elokuvanteko voi tarjota tekijälleen keinon jäsentää omaa tarinaa ja tulla kohdatuksi tavalla, joka lisää itsetuntemusta ja voimaa.  

Jokainen kertomus on kertomus siitä, miten on ollut tarinoidensa vanki ja miten siitä vankilasta on selvitty. Näistä vankiloista voisi päästä nopeammin ulos muiden avulla. Toivoisin, että ammattilaiset näkisivät nämä tarinat.

Tällainen näkyväksi tekeminen voi haastaa oletuksia ja vähentää mielenterveyteen liittyviä ennakkoluuloja. Kun näemme, kuulemme ja tunnemme toisen tarinan, se ei tunnukaan enää niin vieraalta – eikä ehkä enää niin pelottavalta. 

Elokuvan tunnelmaan on helppo heijastaa omaa fiilistä. 

Haastamme sinut mukaan. Mitä sinä kertoisit, jos saisit tehdä elokuvan? 

Tervetuloa mukaan Elämäni ensi-iltaan! 

Nina Tuittu

Kulttuurituottaja

nina.tuittu@mtkl.fi

040 723 8682