Ihan mummina – ihana mummi
Vanhempieni tyttärenä ja lasteni äitinä olen siinä kohdassa sukupolvien ketjua, että olen kuuden lapsenlapsen mummi. Olen onnekas ja etuoikeutettu. Aina elämä ei ole siltä tuntunut.
Sukupolvien välinen ketju kuljettaa mukanaan lupaa kysymättä edellisten sukupolvien perintöjä, joita on tietoisesti ja tiedostamattaan siirtänyt eteenpäin. Ja miten vahvoja tunteita, kohtaamisia, sivuuttamisia, vaille jäämisiä, haavoittavia tekijöitä ja vahvuuksia nämä ketjut pitävätkään sisällään.
Kipua, oppia, elämän hallitsemattomuuden hyväksymistä. Vihaa, ankaruutta, surua, riippuvuutta, häpeää, irrottautumista ja hyväksymistä, anteeksiantoa sekä irti päästämistä ja lempeyttä olan yli menneeseen katsoessa.
Omat isovanhempani eivät olleet elämässäni. En tiedä olisivatko olleet, jos heidän elämänsä olisi mennyt toisin.
Isäni jäi äidittömäksi ennen kouluikää. Ukkini kasvatettavaksi jäi kymmenen lapsen sisarussarja, jonka pienin jäsen oli vain kahden kuukauden ikäinen. Ukkini kuoli samana vuonna kuin minä synnyin.
Äidin äiti vietti viimeiset vuosikymmenensä Harjamäen mielisairaalassa. Ainoa kohtaamisemme, hänen lempeän utelias juttelunsa ja katseensa auton takapenkillä vierekkäin istuessamme matkalla hänen kotikonnuilleen, on kulkenut sydämessäni. Huomaan sen nyt, vaikken sitä ole aina tiennyt.
Äidin isästä olen vaalinut meidän ainoasta kohtaamisestamme jäänyttä tunnemuistoa. Ukin tyynnyttelevät sanat, lämmin syli ja pihakeinun rauhoittava keinunta. Äitini kertomana ukin ylpeys, kun hän oli saanut pienen lapsenlapsensa rauhoittumaan ja nukahtamaan syliinsä. Hänen kaunokirjoituksella kirjoitettu kirjeensä äidilleni ja suunnitelmansa tulla käymään luonamme, saa silmäni kostumaan. Ei tullut ukki, vaan poliisi kertomaan, miten ukille oli käynyt − kuollut yksinäisten vanhuudenpäivien myötä alkoholimyrkytykseen.
Onnekseni lapsuuteeni kuului monia ei-biologisia isovanhempia, joiden hoivissa sain olla ennen esikouluun menoa. Oli Alli ja Onni, kaksikin Marttaa ja Hugo. Kaikista heistä kannan mukanani vahvoja tunnemuistoja välitetyksi tulemisesta.
Vanhempani ovat opettaneet sen, minkä ovat osanneet. Lapseni ovat opettaneet äidiksi, ja sillä matkalla olen vieläkin, nyt aikuisten lasten äitinä. Olen tuntenut syyllisyyttä ja pettymystä siitä, että olen aiheuttanut omille lapsilleni kärsimystä eikä rakkauteni olekaan aina välittynyt lapsilleni. Kun lasten elämä ei mennytkään aina niin kuin olisi toivonut. Kun huomaan, että en ole ollutkaan sellainen äiti kuin olisin halunnut olla.
Lastenlasten silmien avoin ja vilpitön katse heijastuu kuitenkin tämän mummin sydämestä lempeänä katseena heille: lapsilleni, pienelle itselleni ja mummille takaisin. Saan nyt kaiken sen, mitä itse en ole saanut, eivätkä isovanhempani ole saaneet antaa. Leikki, ilo, läsnäolo, mikä huumaava tunne. Sukupolvien ketju yhdistää meidät tässä hetkessä.
Olen ihan hyvä tytär, äiti ja mummi, ihan hyvän ukin rinnalla. Ukin, joka on tuonut perheeseemme mukanaan omat sukupolvien perintönsä. Yhdessä olemme näillä eväillä tässä katsomassa rakastavin, lempein silmin lapsiamme, heidän lapsiaan, itseämme ja toisiamme.
Luottaen, että rakkaus yltää vielä jonain päivänä kaikkien rakkaidemme sydämeen. Että näemme toisemme ja itsemme sellaisina kuin olemme nyt. Rakkaus sydämessämme sukupolvien ketjuissa lapsena, äitinä, isänä, ukkina ja täyttä päätä joka hetkeä eläen.
Ihan mummina – ihana mummi. Koska saan olla.
