Olemmeko valmiit konservatiivien kauteen?
Mielenterveyden keskusliitto julkaisee joka toinen vuosi Mielenterveysbarometrin. Selvitämme, miten suomalaiset suhtautuvat mielenterveyspalveluihin, mielenterveyden ongelmiin ja ihmisiin, joilla niitä ongelmia on.
Nyt kun Säätytalolla käydään hallitusneuvotteluja, on syytä pohtia Mielenterveysbarometrin uusimpia tuloksia. Vähän hirvittää. Barometrikyselyn tekoaikaan tammikuussa mielenterveyspalveluja piti laadukkaina 38 % suomalaisista, kun kahta vuotta aiemmin luku oli 52 %. Palvelujen saatavuutta arvioitaessa eniten, 44 %, oli epätietoisia. 39 % arvioi saatavuuden heikentyneen.
Puoluekannalla oli vaikutusta. Optimistisimmin palvelujen saatavuuteen suhtautuivat keskustan ja perussuomalaisten äänestäjät, kriittisimmin vasemmistoliiton, sosialidemokraattien ja pienten eduskuntapuolueiden äänestäjät sekä ns. nukkuvien puolueen edustajat. Eniten epätietoisia oli kokoomuksessa ja nukkuvien puolueessa.
Vaaleissa kansalta merkittävimmän mandaatin saivat siis puolueet, joiden äänestäjät pitävät mielenterveyspalvelujen tasoa perin hyvänä tai eivät osaa sitä arvioida. Tilanne on haastava. On erittäin suotavaa, että Säätytalolla kuunnellaan mielenterveyden asiantuntijoita herkällä korvalla – heillä ei ole epätietoisuutta siitä, missä mennään.
Hallitusta muodostavan kokoomuksen vahvoilla alueilla, kuten pääkaupunkiseudulla ja muualla Uudellamaalla väestö on sitä mieltä, että palvelujen taso on laskenut. Siksi en ehkä olisi niin huolissani kokoomuksesta. Siellä pitää vain kuunnella äänestäjiä ja siellä tunnetaan sotejärjestöt, joten järjestölähtöistä asiantuntemusta pitäisi löytyä myös mielenterveyskysymyksissä.
Haastavampi tilanne on toisen suuren neuvotteluja käyvän puolueen, perussuomalaisten kanssa. Heitä äänestäneet eivät pidä mielenterveyspalvelujen kehittämistä ainakaan prioriteettina. Puolueen taustavoimista myös puuttuu kokemusta sotejärjestöistä sekä alaa ymmärtäviä virkamiehiä.
Puolueen puheenjohtajan mukaan me järjestöissä työskentelevät olemme suojatyöpaikoissa, mikä on outo ajatus jo pelkästään työllisyyden nostamistavoitteen kannalta. Puhumattakaan siitä, että tarvetta todella on. Esimerkiksi Mielenterveyden keskusliiton toimintaan osallistui viime vuonna kaksi kertaa niin paljon ihmisiä kuin koronavuonna 2020. Tänä vuonna osallistujia on tähän mennessä ollut jo 68 % siitä, mitä viime vuonna yhteensä.
Suurimmalla osalla järjestötoimintaan osallistuneista on omaa kokemusta mielenterveyden häiriöistä. Heidän mielestään kulttuuri ei ole mikään luksushyödyke. 96 % mielenterveyskuntoutujista pitää kulttuuripohjaisia interventioita toimivana tukena. Ja ihan vinkiksi: yli kolme neljäsosaa kaikista suomalaisista näkee järjestöjen toimintaan osallistumisen hyväksi mielenterveysongelmista kuntoutumisen muodoksi.
Järjestöjen tulevista resursseista päätettäessä huolettaa siis paitsi päättäjien asenne, myös ainakin osan kohdalla asiantuntemuksen puute. Kun kaksi suurta konservatiivista voimaa vie, liberaalimpien ja vaikkapa diakoniatyön kautta heikompiosaisia ymmärtävien puolueiden periaatteet eivät välttämättä kestä.
Järjestöt voivat hurjissa säästötalkoissa jäädä jalkoihin. Kuka silloin tuottaa arjen tukea heille, jotka sitä eniten tarvitsevat? Jos mielenterveysjärjestöiltä leikataan, on vaarana jo marginaalien marginaalissa elävän kansanryhmän todellinen ahdinko.
