Itse en aluksi uskonut luovan tekemisen auttavan minua mitenkään. Epäilin ideaa niin paljon, etten viitsinyt edes yrittää. Koin myös, että silloin kun tunnemyrsky oli pahimmillaan, ajatus minkään luomisesta, kuten askartelusta tai runojen kirjoittamisesta, tuntui täysin mahdottomalta. Mutta idea jäi kuitenkin päähäni ja kun kerran olin taas ahdistuksen pyörteissä, päätin kokeilla.

Aloitin koristelemalla päiväkirjani sivuja erilaisin kollaasein. Seuraavalla kerralla päätin kirjoittaa runon. Sitä seuraavalla kerralla askartelin syntymäpäiväkortteja, vaikka kenenkään tutun syntymäpäivä ei ollut lähelläkään. Huomasin, että ajatukseni rauhoittuivat ja mielialani koheni. En ollut uskoa sitä todeksi, mutta ajan myötä siitä syntyi tapa: kun kohtaan vaikeita tunteita, käännyn luovaan puoleeni ja annan itseni nauttia uusien asioiden luomisesta.

Luovalla tekemisellä on vaikeiden tunteiden käsittelemisessä nähdäkseni kaksi tehtävää: toisaalta se harhauttaa ajatukset muualle ja toisaalta se auttaa purkamaan omia ajatuksia ulos. Luova tekeminen kuten juuri askartelu tai käsityöt tai kirjoittaminen antavat aikaa tunnekuohuille laskeutua ja mielelle aikaa keskittyä johonkin muuhun. Usein jo pieni tauko ja mahdollisuus ajatella jotain muuta auttaa. Luova tekeminen on myös mahdollisuus purkaa omia tunteita ja sanoittaa tai tuoda visuaaliseksi vaikeitakin ajatuksia. Samalla se tuo mahdollisuuden päättää, että kun olen purkanut omat ajatukseni tähän työhön, ne ajatukset saavat myös jäädä sinne. Runojen kirjoittaminen on hyvä esimerkki: runon muotoseikkojen miettiminen harhauttaa ajatuksia pois kaikesta muusta ja itse tekstin kirjoittaminen auttaa sanoittamaan omia ajatuksia. Itse valmiilla runolla voi sitten tehdä mitä haluaa. Sen voi silputa tai säilyttää tai kirjoittaa seuraavalla kerralla viestiksi syntymäpäiväkorttiin.

Itseäni vaivaa usein ajatus siitä että ”en osaa” tai ”en ole tarpeeksi hyvä” jossain. Otan paineita siitä, että tekeleeni eivät ole tarpeeksi laadukkaita tai hienoja. Ajatus jostain kuvitteellisesta yleisöstä voi lamaannuttaa, mutta olen omalla kohdallani ymmärtänyt, että kaikki mitä kirjoitan tai kokoan yhteen on ensisijaisesti minulle. Niiden tehtävä on autaa minua omien tunteideni kanssa ja minulla on täysi kontrolli siitä kuka näkee mitä olen saanut aikaan. Toisaalta kaiken ei tarvitse olla kovin henkilökohtaista: mummon neliöiden virkkaaminen voi olla yhtä hyvä harhautus kuin tunteiden vuodattaminen runon muotoon.

Monessa mielessä olen kaikenlaisen luovan tekemisen kanssa edelleen täysin noviisi, mutta olen oppinut nauttimaan siitä. Opin koko ajan uutta siitä mistä pidän, missä olen luontaisesti hyvä ja missä vaadin harjoitusta, ja siitä mitä ajattelen. Jätän projekteja kesken ja olen ylpeä niistä, jotka saan valmiiksi. Tärkeintä lienee muistaa ettei kyseessä tarvitse olla mitään maailmaa mullistavaa, riittää, että aloittaa.

Mari
Valoa-vertainen