”Vapauduin, kun aloin puhua asioista ääneen”

Miltä tuntuu elää masennuksen kanssa 30 vuotta, kaksi kolmasosaa elämästään? Minna Salonen tietää. Minnan masennus alkoi jo 15-vuotiaana, ja nyt, pian 45-vuotiaana, hän elää sen kanssa edelleen.

– Vaikka tuntuu siltä, että masennus on kulkenut mukanani läpi elämän, olen minä ehtinyt muutakin tehdä kuin olla masentunut, kuten käydä yliopiston läpi kahteen kertaan ja olla parikymmentä vuotta työelämässä. Välillä masennus on ollut taustalla keveämpänä melankoliana, välillä haudanraskaana peittona.

Kaikki alkoi oikeastaan jo silloin, kun Minna oli lapsi. Hän oli temperamentiltaan ujo ja arka ja etenkin sosiaalisesti erityisherkkä. Sosiaaliset tilanteet pelottivat, ja hän oli herkkä lukemaan muiden ihmisten tunteita.

– Muistan, että olen mennyt lapsena piiloon, kun kotiin on tullut vieraita ja esillä olo tuntemattoman ihmisen seurassa oli minusta tosi pelottavaa.

Minna oppi häpeämään pelkoaan ja ajatteli, että hänessä on herkkyytensä vuoksi jotain vikaa. Sosiaalinen arkuus ja siitä johtuva häpeä jatkuivat koko ala-asteen ajan. Minna alkoi oireilla ensin päänsäryllä, ja yläasteella 15-vuotiaana hän sairastui anoreksiaan. Paha olo tuli ulos fyysisen ja toiminnallisen sairauden kautta.

– Tulkitsin herkästi muiden sanomiset vihjeinä siitä, että olen jotenkin huono ja viallinen. Uskon, että masennuksen siemen on jo sieltä lähtöisin.

Minna pääsi anoreksian vuoksi hoitoon nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Hoidossa kuitenkin keskityttiin vain siihen, miten sairaudesta toivutaan fyysisesti, ei siihen, mistä se johtui ja mitä kaikkea sen takana oli. Vaikka hän toipui itse syömishäiriöstä suhteellisen nopeasti, pitkäaikainen masennus jäi elämään.

Lapsena Minna alkoi oireilla ensin päänsäryllä, ja 15-vuotiaana hän sairastui anoreksiaan.

Vaikeasta kokemuksesta seurasi pitkäkestoinen traumaattinen suru

27-vuotiaana Minnan elämä romahti uudelleen. Hänellä oli viisi vuotta vanhempi isoveli, jolla oli ollut vuosikymmenen kestänyt vaikea alkoholiongelma. Koko sen ajan Minna oli murehtinut ja pelännyt, mitä veljelle voi käydä. Ja sitten kävi se pahin. Veli löytyi kuolleena kotoaan, ja myös Minna oli paikalla näkemässä tilanteen.

– Kokemus jätti jälkeensä pitkäaikaisen traumaattisen surun, jota en vuosiin osannut tai pystynyt kohtaamaan.

Minnan selviytymiskeinoina oli pyrkiä kontrolloimaan voimakkaasti omia suorituksiaan, vaatia itseltään täydellisyyttä ja ylisuorittaa. Ne olivat keinoja, jotka auttoivat häntä pysymään kasassa ja menemään eteenpäin.

Minna on valmistunut Helsingin yliopistosta sosiaalipsykologiasta ja sosiaalityöstä. Hän työskennellyt sosiaali- ja terveysalalla sekä kuntasektorilla että järjestötyössä parikymmentä vuotta.

– Opinnoissa minulla on ollut tarve teoriassakin ymmärtää myös omia kokemuksiani sosiaalisuudesta ja ihmisen suhteesta toisiin ja yhteiskuntaan. Olen halunnut jäsentää ja kyetä asettamaan kokemuksia johonkin kontekstiin ja osaksi isompaa kokonaisuutta.

Kun Minna teki toista graduaan, hän työskenteli samalla kokopäiväisesti sosiaalityöntekijänä. Omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta huolehtiminen unohtui.

– Elämäni oli parin vuoden ajan ollut yhteiskunnallisia ongelmia ja ihmisten hätää maanantaista sunnuntaihin. Uuvuin ja siitä alkoi elämäni toinen vaikea masennusjakso.

Elämäni oli parin vuoden ajan ollut yhteiskunnallisia ongelmia ja ihmisten hätää maanantaista sunnuntaihin.

Apua terapiasta, valokuvaamisesta ja kirjallisuudesta

Minna on käynyt läpi kaksi pitkäkestoista terapiaa, kognitiivisen ja psykodynaamisen. Niiden avulla ja tuella hän on pystynyt tekemään muutoksia ja päätöksiä ja menemään eteenpäin elämässään, esimerkiksi palaamaan töihin, vaihtamaan työpaikkaa tai lähtemään huonosta parisuhteesta.

– Ei terapioista silti ole tullut mitään täysparantumista, mutta aina niistä olen jotain oppinut ja saanut matkaan mukaan. Terapian hyödyistä ja vaikuttavuudesta keskustellaan muutenkin paljon. Että onko siitä apua vain sen hetkiseen tilanteeseen, vai oletetaanko sillä olevan hyötyä ja vaikutusta läpi elämän, mikä minusta ainakin on aika epärealistinen ajatus.

Veljen kuoleman aiheuttamaa trauma aiheutti hänelle pitkään epämääräistä kipua, kun traumaa ei tunnistettu. Kun hän viimein itse oivalsi ja hyväksyi trauman olemassaolon, alkoi siitä vapautuminen. Sen eteen hän on tehnyt paljon itse töitä ja matka on ollut pitkä. Valokuvaus ja kirjallisuus ovat olleet isossa roolissa traumasta vapautumisessa.

– Trauma sulkee itseensä energiaa. Se on tila, jossa on ikuinen nykyhetki, ja traumaattinen kokemus tuntuu siltä kuin olisi tapahtunut eilen, vaikka siitä olisi jo kymmenen vuotta. Olen kyennyt asian näkyväksi tekemisellä valokuvaamalla ja kirjallisuudella oivaltamaan, että se ei ole mikä tahansa kokemus, koska se läpäisee kaiken. Siksi sitä on ollut myös lähestyttävä eri tavalla kuin perusdepressiota.

Kun Minna viimein itse oivalsi ja hyväksyi trauman olemassaolon, alkoi siitä vapautuminen.

Empatian ja tuen saaminen ontuu työelämässä

Minna on ollut masennuksen vuoksi sairauslomalla työstään useita kertoja. Tällä hetkellä hän on kuntoutustuella ainakin kesän loppuun saakka. Kokemukset siitä, kuinka eri työpaikoilla on eri vaiheissa suhtauduttu työntekijän uupumiseen ja muihin mielenterveysongelmiin ja niistä aiheutuviin sairauslomiin, ovat vaihdelleet paljon.

– Sote- ja järjestöalalla työntekijät kohtaavat työkseen ihmisen haavoittuvuutta sekä asiakas- että kehitystyössä. Mutta se, miten sitä kohdataan työyhteisöissä kollegoiden ja esimiesten kanssa, onkin toinen juttu. Työntekijät ovat monesti puun ja kuoren välissä tässä, kun työtä tehdään paineisissa olosuhteissa ja usein vähäisin resurssein. Se aiheuttaa paljon eettistä stressiä ja väsymistä. Se, miten työtään jaksaa, riippuu paljon ihmisestä.

Minna kokee, että on saanut parhaiten tukea jaksamiseensa silloin, kun on vielä ollut töissä ja ottanut puheeksi uupumisoireilunsa. Mutta silloin, kun uupumus ja masennus ovat vieneet sairauslomalle, tukea ei olekaan enää ollut.

– Oma kokemukseni on se, että työntekijään panostetaan usein silloin, kun hän on niin sanotusti juokseva hevonen. Mutta kun voimat loppuvat, jätetään yksin.

Minna sanoo, että myös työhön paluun tukeminen ontuu.

– Henkilötasolla saattaa vielä saada empaattista kohtelua, mutta kun siirrytään organisaatiotasolle henkilöstöhallinnon, talouden ja rahan puolelle, empatia herkästi lopahtaa. Silloin ei enää tulla vastaan huolimatta siitä, että olisi aiemmin ollut aikaansaava työntekijä. On raskasta tajuta, että vaikka olet antanut paljon työllesi, niin sillä ei olekaan juuri mitään arvoa enää tietyssä kohtaa.

Työntekijään panostetaan silloin, kun hän on niin sanotusti juokseva hevonen. Kun voimat loppuvat, jätetään yksin.

Halu vaikuttaa heräsi kolmannen masennuksen myötä

Vielä kaksi vuotta sitten Minna ei olisi voinut kuvitellakaan, että puhuisi masennukseen liittyvistä kokemuksistaan ääneen. Tuolloin hän oli sairastunut jälleen, nyt jo kolmannen kerran vaikeaan masennukseen. Hän sanoo ajatelleensa, että vika oli kokonaan hänessä, ja koki siitä niin voimakasta häpeää, että käpertyi täysin sisäänpäin.

Vuosi sitten Minna kuitenkin alkoi miettiä, voisiko hän jotenkin omilla kokemuksillaan auttaa myös muita saman kokeneita. Häntä kiinnosti myös mahdollisuus päästä vaikuttamaan työnantajapuolelle ja palvelujärjestelmään.

– Kyse on paljon rakenteellisista ja asenteellisista asioista. Henkilöstöhyvinvointiin liittyvät julkislausumat ovat usein hyvin erilaisia kuin todellisuus työpaikoilla. Millainen on se psykologinen sopimus, että miten pidetään huolta työntekijöistä ja minkälaisia arvoja noudatetaan? Haluaisin avata työnantajapuolelle keskustelua siitä, minkälaista tukea ihminen toivoo, kun on haavoittuvassa tilanteessa ja miten siihen voisi vaikuttaa, että empatia lisääntyisi.

Minna avasi Twitteriin tilin, jossa hän alkoi puhua omista kokemuksistaan ja tehdä keskustelunavauksia muun muassa siitä, miten hyvinvointia työelämässä voitaisiin edistää ja miten tukea niitä, jotka ovat pudonneet sieltä pois. Hän kokee saaneensa Twitterissä paljon positiivista, kannustavaa ja tukea antavaa palautetta ja pitääkin sitä tärkeänä kanavana, jossa kaikilla on mahdollisuus omaan ääneen yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta.

Hänellä on myös mielessä monenlaisia kehitysideoita vaikkapa työterveyshuollon suuntaan, jonne hän toivoisi myös vertaistukea, esimerkiksi kokemusasiantuntijan vastaanoton. Hän on itsekin kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi.

– Itselleni elämäni kolmannessa vaikeassa masennuksessa on yhdistynyt vahvasti sekä henkilökohtainen että yhteiskunnallinen kokemus. Masennus ei ole jotain, joka tapahtuu tyhjiössä, vaan se on aina jollain tavalla myös vuorovaikutusta yhteiskunnan kanssa.

Hänestä tuntuu hyvältä, että voi ja saa olla osallinen yhteiskunnassa siitä huolimatta, että on tällä hetkellä poissa työelämästä.

– Haluan tehdä asioita näkyväksi, omia kokemuksiani hyödyntäen. Ja antaa omat kasvoni asian hyväksi.

 

Minna Salonen

• 44-vuotias
• kokemusasiantuntija, sosiaalipsykologi, sosiaalityöntekijä
• Asuu Helsingissä
• Perheeseen kuuluvat puoliso ja kissa
• Harrastaa lukemista, elokuvia, Euroviisuja ja luonnossa liikkumista

 

Teksti Mirja Aarnio
Kuva Jan-Erik Berg