Teemu Suominen: ”Tiedän, että ulkona ja vuorilla elämä voi muuttua”
Vuorikiipeilijä ja vaellusopas Teemu Suominen löysi luonnosta ja ulkoilusta ne fiilikset, joita ennen sai nousuhumalasta. Selätettyään masennuksen ja raitistuttuaan hän antoi itselleen anteeksi Elbrus-vuoren huipulla.
− Tämä ei ole sankaritarina, vaan mielenterveysjohdannainen tapahtumaketju, vaellusopas ja vuorikiipeilijä Teemu Suominen, 44, kuvailee elämäänsä.
Lapsuudessaan Suominen harrasti partiota ja vietti kesät suvun mökillä, missä veisteli pajupillejä isoisänsä kanssa. Aikuiseksi kasvaessa ulkoilu jäi ja tilalle tuli alkoholi. 2010-luvun vaihteessa Suominen työskenteli musiikkialalla. Työt veivät usein tapahtumiin ja baareihin, joissa alkoholia kului runsaasti – se oikeastaan kuului asiaan. Samaan aikaan Suominen paini masennuksen kanssa.
− On hirveän vaikea sanoa, milloin masennus tai alkoholismi alkoi. Tiettyjä oloja, joita minulla on ollut aina, on myöhemmin tunnistettu masennukseksi. Toisaalta aloin myös juoda alkoholia 14-vuotiaana. Rakastuin nousuhumalan tunteeseen.
Suominen kertoo hoitaneensa masennuksen oireita juomalla, sillä alkoholi turrutti pahaa oloa.
− Mutta kun ryyppää paljon, ei siitäkään hyvä olo tule. Pahimpina kausina se oli sellaista vuorottelua: Tänään en voi juoda, joten täytyy vain kärsiä näistä oloista. Onneksi huomenna pääsen taas baariin.
Ensimmäisen syvän masennuskauden Suominen kertoo kokeneensa noin 15 vuotta sitten, hieman alle kolmekymppisenä. Samoihin aikoihin juominen karkasi käsistä.
Ero sai hakemaan apua
Käänne tapahtui vuonna 2009 eron muodossa. Suominen erosi pitkästä parisuhteesta lapsensa äidin kanssa. Aluksi hän ajatteli, että kun ero on tehty, alkaa omakin olo paranemaan. Kun niin ei käynyt, vaan olo päinvastoin huononi, haki hän ensimmäisen kerran apua.
− Muistan edelleen, kuinka tulin baarista kotiin ja makasin yksin pimeässä, sikiöasennossa, kuuntelin todella aggressiivista musiikkia ja huusin. Tajusin, että näin ei pitäisi olla, ja se oli vähän pelottavaa.
Suominen laittoi viestiä tutulle lääkärille, joka neuvoi menemään ensimmäiseksi terveyskeskukseen. Niin Suominen myös teki.
− Kävelin sieltä ulos lääkereseptin kanssa. Pyysin apua, mutta minulle sanottiin, että jonot ovat niin pitkät, että lääkkeillä olen siihen mennessä terve, kun pääsisin ensimmäiselle vastaanotolle.
Lääkkeet eivät tuntuneet auttavan, ja lopulta Suominen kertoi tilanteestaan isälleen. Isän taloudellisella tuella Suominen hakeutui hoitoon yksityiselle ja aloitti terapian vuonna 2010. Siitä on nyt 14 vuotta.
− Tapasin hänet viimeksi toissa päivänä. Terapian aloittaminen on ollut tärkein askel ja terapeuttini tärkein yksittäinen ihminen sen kannalta, että olen päässyt tähän pisteeseen. Olen todella kiitollinen terapiasta ja isälle siitä, että hän auttoi. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus samaan, mutta minunkin kohdallani terapia järjestyi rahalla.
Korkki meni kiinni kaksi vuotta myöhemmin.
”Päätin puhua niin paljon, etten enää koe häpeää”
Ollessaan humalassa Suominen tunsi olevansa sellainen kuin halusi olla. Nousuhumala hiljensi epävarmuuden.
− Kyse on itsetunnosta. Nousuhumalassa koin hetken aikaa olevani kiinnostavampi kuin oikeasti olin. Tapasin monia tuttujani vain humalassa, ja he tunsivat vain sen tietynlaisen Teemun.
Juomisen lopettaminen pakotti Suomisen kohtaamaan omat tunteensa ja olemaan yksin omien ajatustensa kanssa. Ensimmäistä kertaa Suominen ei voinut tukahduttaa tunteitaan lähtemällä baariin, joten hän päätti puhua niistä niin paljon, ettei enää koe häpeää.
Hän kirjoitti vuosien ajan ajatuksiaan ja tuntojaan avoimesti suosittuun Soberismia-blogiin. Blogista tuli paljon palautetta niin tutuilta kuin tuntemattomilta. Monille Suomisen kirjoitukset toimivat vertaistukena.
− Se oli avain itsevarmuuteen, jota en ollut aiemmin kokenut. Yhteisö ja ihmisten palaute yhdistettynä intensiiviseen terapiaan poistivat häpeän ja stigman.
Olin ajatellut, että jos pääsen huipulle, niin sitten olen terve. Annan itselleni kaiken anteeksi ja jatkan uuteen elämään.
Uudet kicksit luonnosta
Lopetettuaan juomisen Suomisen arkirytmissä tapahtui täyskäännös. Hän oli joka aamu hereillä jo viideltä ja lähti kävelylle Helsingin Kaivopuistoon katsomaan auringonnousua. Se oli alkusysäys uudelle innostukselle ulkoilmaan. Pian hän löysikin itsensä telttailemasta Färsaarilta.
− Olin parikymmentä vuotta saanut kicksit ja ainoan nosteen alkoholista. Tuon reissun jälkeen tuli sellainen olo, että tätä tarvitsen lisää.
Varsinaisen käännekohdan Suominen sanoo kuitenkin tapahtuneen vasta vuonna 2014, kun hän kiipesi ensimmäiselle vuorelleen.
Vuotta aiemmin eräs ystävä oli kertonut suunnittelevansa vuorikiipeilyreissua Elbrusille, Euroopan korkeimmalle vuorelle, joka sijaitsee Venäjällä. Ystävä kysyi, lähtisikö Suominen mukaan. Lyhyen mietinnän ja tiedonhaun jälkeen Suominen päätti lähteä. Juomisen lopettamisen jälkeen hän oli ensimmäistä kertaa elämässään fyysisesti sellaisessa kunnossa, että pystyisi reissun tekemään.
− Sillä reissulla kaikki muuttui. Minusta ei ole Elbrusin huipulta yhtään sellaista vuorikiipeilijän tuuletuskuvaa hakku kädessä, vaan itken kaikissa kuvissa valtoimenaan. Olin ajatellut, että jos pääsen sinne, niin sitten olen terve. Annan itselleni kaiken anteeksi ja jatkan uuteen elämään.
Vuoren rinteillä Suominen kertoo havahtuneensa omaan pienuuteensa isossa maailmassa. Hänelle ajatus on rauhoittava.
− Se vuori on ollut paikallaan miljoona vuotta ja tulee olemaan myös seuraavat miljoona vuotta. Ihminen on sen rinnalla hyvin pieni. Jos olen niin pieni, kuinka isoja ongelmani voivat olla?
ADHD-diagnoosi loksautti paloja paikalleen
Kolme vuotta sitten Suomisella todettiin ADHD. Vaikka diagnoosi oli shokki, on myös auttanut ymmärtämään itseä paremmin.
− Tietyt asiat olisivat varmasti olleet elämässä helpompia, jos olisin saanut diagnoosin jo aiemmin. Olisin ehkä ollut armollisempi itselleni.
Ulkoilmassa ja vuorilla minulla ei mielestäni ole ADHD:ta.
Esimerkiksi lukion jälkeen Suominen ajatteli, ettei hänestä koskaan ole korkeakouluopiskelijaksi, että se ei sovi hänen luonteelleen. Opiskelun sijaan hän haki harjoitteluun radioon ja teki itselleen uran musiikista, joka oli ollut lapsesta asti tärkeä harrastus.
Kun Suominen innostuu jostain, panostaa hän siihen täysillä. Se on yksi ADHD-piirre. Myöhemmin myös toisesta tärkeästä harrastuksesta, ulkoilusta, tuli Suomiselle työ. Hän työskentelee nykyään vaellusoppaana muun muassa Nepalissa ja Ruotsissa. Vaativa työ ulkoilmassa sopii hänen mielelleen, sillä vuorilla oleminen vaatii täyttä keskittymistä.
− Ulkoilmassa ja vuorilla minulla ei mielestäni ole ADHD:ta. Se unohtuu, koska voin keskittyä täysin vain siihen hetkeen.
Työn lisäksi harrastukset vievät edelleen ulkoilemaan. Suominen kertoo lumilautailun olevan hänelle henkireikä ja keino nollata.
− Käyn paljon tuntureilla laskemassa vapaalaskua. Silloin saan tehdä jotain fyysistä ja ikään kuin hukkua sinne ympäristöön. Tunturit ovat ainoita paikkoja, joissa saan samanlaisen täydellisen nollaamisen, jonka sain aiemmin baarista.
Ja siitä opiskelusta. Samaan aikaan ADHD-diagnoosin saamisen kanssa Suominen aloitti myös opiskelun ammattikorkeakoulussa. Nyt hän on viittä vaille valmis seikkailukasvatuksen yhteisöpedagogi.
”Isoin askel on astua ovesta ulos”
Suominen on työskennellyt ulkoilun ja vaelluksen parissa nyt yhdeksän vuotta. Edelleen hän sanoo saavansa siitä samoja fiiliksiä, joita sai ensimmäisellä reissulla Elbrusilla.
− Lopulta paikat ovat kuitenkin vain tosi kiva taustakangas. Parasta ovat ne ihmiset siellä ja se, että saan tarjota asiakkaille mahdollisuuden samanlaiseen muutokseen kuin olen itse kokenut. Tiedän, että ulkona ja vuorilla elämä voi muuttua.
Muutosta ei kuitenkaan tarvitse lähteä etsimään vuorilta, vaan sen voi löytää lähempääkin ulkoilmasta. Suominen korostaa saaneensa hyvän olon tunteita jo joka-aamuisista kävelyistään Kaivopuistoon. Metsäkävely ei vaadi kalliita varusteita, vaan sinne voi mennä tennareissa ja college-paidassa. Eikä siellä tarvitse osata mitään. Riittää, kun kävelee ja hengittää.
Luonnossa liikkuminen tutkitusti laskee sykettä ja verenpainetta. Muutoksen fyysisessä olossa voi huomata jo viidentoista minuutin ulkoilun jälkeen. Suominen haluaa tuoda esiin sen vaikutuksia myös henkiseen hyvinvointiin.
− Luonnossa oppii itsestään. Siellä kohtaa erilaisia asioita, ja niistä selviäminen parantaa itseluottamusta ja itsetuntoa sekä sosiaalisia taitoja. Kun kastuu kesken metsäretken yllättäneessä kaatosateessa ja nauraa sille yhdessä muiden kanssa, se yhdistää.
Suominen tietää, että isoin askel on astua ulos ovesta ja muistuttaa, että tärkeintä on lähteminen.
− Luonto on mielenterveydelleni kaikki. Olen viinanhuuruisten masennusvuosien jälkeen rakentanut identiteettini ulkoilun kautta. Se vetää minua puoleensa, koska tiedän, että luonnossa minun on hyvä olla.
Mielenterveyden keskusliiton Skutsi kuulee -ohjelmassa mielenterveysongelmia kokeneet nuoret aikuiset pääsevät tutustumaan luonnossa liikkumiseen ja vahvistamaan omaa luontosuhdettaan. Tutustu ohjelmaan!
Teksti: Eveliina Aarnos
Artikkelin pääkuva: Lari Laasjärvi