"Koko loppuelämä on toinen mahdollisuus"

Laura Lovén oli vasta 9-vuotias, kun hän keksi tavan helpottaa jatkuvaa ahdistustaan. Hän alkoi viillellä itseään. Laura ei itsekään tiennyt miksi, mutta viiltely tuntui turruttavan sitä epämääräistä valtavan pahaa oloa, joka häntä vaivasi. Hän joutui silloisessa perheessään kohtaamaan vakavasti traumatisoivia kokemuksia, joita lapsen oli vaikea ymmärtää tai käsitellä.

Lauran ollessa 12-vuotias hän joutui kohtaamaan uuden, toisenlaisen trauman. Hänen äitinsä lähti ulkomaille asumaan, ja Laura muutti isänsä luokse. Myöhemmin tie vie isän luota lastenkotiin. Hylkääminen jätti valtavan trauman, joka jäi Lauran elämään pitkälle aikuisikään.

− ­Se päivä, kun äiti lähti, tuntui henkisesti siltä kuin sydämeni olisi mennyt kuolioon. Sain dissosiatiivisia oireita: tunsin oloni epätodelliseksi, ajantajuni katosi ja koin samankaltaista kipua kuin sydäninfarktissa. Pistävä kipu alkoi rinnasta ja levisi kaulaan ja vasempaan olkavarteen.

 

Opiskelun onni ja uuvuttavuus

Samat tuntemukset ja oireet ovat palanneet ja toistuneet myöhemminkin elämässä aina sellaisina hetkinä, jolloin Laura on kokenut kauhua hylätyksi tulemisesta. Pitkään meni niin, ettei hän kuitenkaan tunnistanut asioiden yhteyttä. Vyyhti alkoi purkautua vasta aikuisena ja oman lapsen syntymän myötä.

Ensimmäisen kerran Laura aloitti terapian 16-vuotiaana. Kahden vuoden terapian aikana hän sai posttraumaattisen stressihäiriön (PTSD) diagnoosin, mutta dissosiatiivisuutta ei silloin vielä huomattu. Terapiassa hän pääsi purkamaan lapsuuden vaikeita traumaattisia kokemuksia.

Elämä sai käänteen kohti parempaa, kun Laura 18-vuotiaana tapasi miehen, josta tuli myöhemmin hänen nykyinen aviopuolisonsa. Pari muutti yhteen nopeasti.

− Puolisoni on tasainen, vakaa ja rauhallinen, ja hänen kohtaamisensa juuri siinä elämänvaiheessa teki todella hyvää minulle. Siitä muodostui hyvä ja turvallinen ihmissuhde, sellainen, jota minulla ei ollut koskaan aiemmin ollut.

Laura pääsi myös opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Opiskelu kiinnosti, mutta jostain syystä hän koki olevansa jatkuvasti uupunut. Opintoihin kuuluvat työharjoittelut olivat erityisen vaikeita.

− Itkin ja itkin, että pitää mennä sinne töihin. Koko viiden viikon harjoittelun rämmin aina jotenkuten läpi ja yritin päästä mahdollisimman helpolla. Sen jälkeen seuraavat kymmenen viikkoa vain makasin, enkä pystynyt tekemään mitään. Ajattelin, että olen vain patalaiska, vaikka oikeasti olin vaan niin huonossa kunnossa, ettei minulla ollut voimavaroja mihinkään.

Kun Laura alkoi odottaa esikoistaan, hänen henkinen vointinsa romahti. Vaikka raskaus oli toivottu, se nosti pintaan lapsuudessa koettuja traumoja, eikä oma keho tuntunut olevan hallinnassa. Neuvolan kautta Laura sai onneksi akuuttia apua vaikeiden tunteidensa ja ajatustensa käsittelyyn.

 

Hyvä ihmissuhde auttoi eheytymään

Samoihin aikoihin Lauran elämään ilmestyi uusi ihminen, häntä itseään vanhempi nainen, jota Laura kutsuu aikuisystäväkseen.

− Tämä ihminen tuli elämääni juuri silloin, kun häntä tarvitsin. Hän on ollut paljon tukena, apuna ja läsnä, ikään kuin hoitanut sitä äidin virkaa, joka minulta puuttui.

Voimakas hylkäämisen pelko vaivasi Lauraa myös uudessa ystävyyssuhteessa.

− Ihmisen käyttäytymiseen kuuluu traumantoistopakko, jolloin sitä tiedostamatta hakeutuu samankaltaisiin tilanteisiin, joissa trauma on syntynyt. Minulla oli vahva oletus, että ystävä varmasti lähtee pois. Aloin jopa käyttäytyä häntä kohtaan itse tavalla, jolla yritin työntää häntä pois. Ajattelin, että sillä tavalla kipu ei tuntuisi niin voimakkaalta sitten, kun hän lähtisi. Mutta kaikkien odotukseni vastaisesti hän jäikin arkeeni ja elämääni.

Siitä alkoi Lauran elämässä vaihe, joka käynnisti pitkän mutta tehokkaan toipumisprosessin. Laura sanoo, että silloin oikeastaan iski todellinen kipu. Koska häneltä oli lapsuudesta lähtien puuttunut normaali kiintymyssuhde, tuli uudesta ystävästä se, johon hän uskalsi kiinnittyä ja jonka kautta hän alkoi käydä läpi erilaisia kasvuvaiheita, jotka olivat jääneet hänen kehityksessään väliin.

− Se oli se hetki, jolloin kaikki ne lapsiosat minussa, jotka dissosiatiivisuus oli säilönyt, iskivät pintaan täysillä. Oli todella hämmentävä kokemus olla yhtäkkiä niin tarvitseva ja aikuisena ihmisenä haluta toisen syliin.

Laura sanoo, että hän käyttäytyi välillä kuin uhmaikäinen, ja kävi tämän ihmissuhteen kautta läpi myös murrosikäänsä. Silloin kun hän oli ollut fyysisesti teini-iässä, ei hänellä ollut ketään, jonka kanssa olisi voinut henkisesti kasvaa, sellaista, joka kestäisi sen ikään kuuluvan myrskyn. Ystävän kanssa Laura opetteli myös sietämään riitelyä ja konflikteja, joiden hän oli aina aiemmin ajatellut johtavan väistämättä siihen, että hänet hylätään.

− Sain oppia, että riitojen jälkeen yhteys onkin mahdollista korjata ja että välittäminen ei katkeakaan siihen. Kun murrosikä iski päälle aikuisena, se toi pintaan niin paljon pohjaan palanutta vihaa menneisyydestä, että suhteemme oli todella koetuksella. En olisi ihmetellyt, vaikka hän olisi lähtenyt, käyttäydyin häntä kohtaan välillä niin kammottavasti.

Ihmissuhde antoi Lauralle mahdollisuuden saada myös jonkun, joka toimii hänelle naisen mallina. Ihmisenä, johon voi samaistua, jonka piirteitä arvostaa, johon peilata itseään ja jonka avulla voi turvallisesti rakentaa omaa minuuttaan. Kokemukset olivat Lauralle korjaavia ja eheyttäviä.

 

Terapia tekee kipeää, mutta sen kuuluukin

Myös Lauran terapia tuki prosessia. Hän oli päässyt aloittamaan pitkän psykoterapian esikoisen ollessa vuoden ikäinen. Lapsella oli kehitysongelmia, joita alettiin tutkia, ja uusi elämäntilanne erityislapsen vanhempana kävi Lauralle ylitsepääsemättömän kuormittavaksi.

− Olen todella kiitollinen siitä, että löysin hyvän terapeutin. Hän ymmärsi kauniisti aikuisystäväni merkityksen prosessissa eikä hoputtanut, vaan antoi minun kulkea rauhassa ympyrän loppuun. Se tuntui välillä hirveän kipeältä, siltä kuin haavojani olisi pesty painepesurilla, mutta se auttoi. Moni pettyy terapiaan, koska se onkin niin kivuliasta. Mutta sen kuuluukin olla.

Terapiassa myös tunnistettiin viimein, että Laura oli lapsuudesta alkaen kärsinyt dissosiatiivista oireista. Laura sanoo, että hänelle oli iso oivallus alkaa tunnistaa, mikä on tervehdyttävää itkua ja mikä ei. Hän on terapian myötä oppinut tunnistamaan, mistä epämääräisessä pahassa olossa on kyse ja missä hän mahdollisesti on kokenut samankaltaisen tunteen.

− Kun sen hoksaa, pääsee asian alkulähteille. Silloin sen voi itkeä kunnolla pois, ja se on siinä. Sitten voi jatkaa eteenpäin.

Laura sanoo, että koskaan ei kannata ajatella, etteikö olisi mahdollisuutta korjata aiempia kokemuksia ja selvitä eteenpäin.

− ­Koko loppuelämä on toinen mahdollisuus. Yleensä siihen tarvitsee apua, mutta toipuminen on aina mahdollista.

Laura sanoo, että on ollut hienoa ensimmäistä kertaa elämässään kokea oman olonsa merkitykselliseksi ja tutustua itseensä oikeasti: kuka hän on, mitä hän haluaa, mistä tykkää, mitä ajattelee. Aiemmin hän oli pyrkinyt lähinnä olemaan sellainen, jota muut odottavat ja haluavat, jotta häntä ei hylättäisi. Nyt hän uskaltaa olla suorempi ja sanoa, mitä oikeasti ajattelee ja tavoitella epätavallisiakin ratkaisuja elämässään.

Lauralla on toiveena päästä vielä joskus työelämään. Hän tosin sanoo, että hoitoala ei − ­paradoksaalista kyllä − ­ole kovin ystävällinen paikka kertoa omista vaikeuksistaan ja kokemuksistaan.

− ­Hoitoalalla työskentelevillä on mielenterveysongelmia paljonkin, mutta niistä ei uskalleta puhua ääneen.

Laura haluaa itse puhua avoimesti omista kokemuksistaan ja toipumisestaan, jotta voisi ehkä auttaa myös muita kokemaan, etteivät he ole yksin.

− ­Koen olevani nyt terve. Aina tulee toki elämässä eteen vastoinkäymisiä, mutta ne eivät enää saa omaa persoonaani katoamaan eivätkä muserra samalla tavoin kuin aiemmin. Minulla on vahva luottamus siihen, että kaikesta selviää.

 

Laura Lovén, 29

• Asuu Kuopiossa
• Perheeseen kuuluvat aviopuoliso sekä 6-vuotias ja alle vuoden ikäinen lapsi
• Terveydenhoitaja, vertaisohjaaja
• Harrastaa kirjoittamista, valokuvausta, dokumentteja, äänikirjoja, neulomista
• Mukana myös äitihaavaisille suunnatussa yhdistystoiminnassa sekä Pohjois-Savon ADHD, autismi ja kehityksellinen kielihäiriö -yhdistyksen hallituksessa.

 

Mielenterveyden keskusliitto viettää vuonna 2021 50-vuotisjuhlavuottaan ja julkaisee vuoden aikana 50 tarinaa mielenterveystä.

Tutustu aiemmin julkaisuihin tarinoihin.

 

Valtakunnallinen mielenterveysneuvonta: 0203 91920

• Arkisin klo 10–15
• Langan päässä: Ammattilainen, joka tuntee arjen kiemurat haastavissakin tilanteissa
• Puhelun hinta: 8,35 senttiä/puhelu + 16,69 senttiä/minuutti
• Lue lisää valtakunnallisesta mielenterveysneuvonnasta

Vertaistukipuhelin: 0800 177599

• Arkisin klo 10–15
• Langan päässä: Mielenterveysongelmia itse kokenut ihminen, joka tietää, mistä puhut.
• Ilmainen!
• Lue lisää vertaistukipuhelimesta