"Koettelemus voikin olla vahvuus"
Mielenterveyden keskusliiton verkkovertaisohjaajana toimiva Esko Pylsy on aina uskonut, että toipuminen on mahdollista. Yhtenä merkittävimpänä eteenpäin vievänä voimana hän pitää vertaistukea.
Kahdeksan vuotta sitten Esko Pylsy, 36, ei kyennyt aamulla nousemaan sängystä. Elämä tuntui muuttuneen yhdessä yössä. Kaikki oli periaatteessa hyvin. Oli perhe, työ ja talo. Totaalinen pysähdys oli yllätys.
Tästä aamusta alkoi pitkä toipuminen masennuksesta. IT-alan konsultin töihin paluu oli mahdotonta, eikä työtehtävien muutoskaan auttanut. Työ tuntui kituuttamiselta, ja voimat olivat lopussa.
− Olin tottunut ajattelemaan, että töissä käydään ja piste. Kun kerran annoin itselleni luvan ajatella toisin, en löytänyt syytä nousta ylös.”
Esko olisi toivonut saavansa heti alussa muutakin apua kuin lääkkeet.
− Oma halu kuntoutua ja ammattilaisten keinot eivät välttämättä kohtaa. Itse pitää olla aktiivinen ja etsiä tukimuotoja, ja sitä ei sairauden vaikeimmissa vaiheissa välttämättä jaksa.
Verkossa sellaisetkin, joille sosiaalisuus on vaikeaa, uskaltavat olla avoimia.
Ikuinen optimisti
Eskolla on 8- ja 10-vuotiaat pojat, jotka asuvat vuoroviikoin isänsä luona. Lapset pitävät kiinni arjessa ja rutiineissa, mikä tuntuu hyvältä, kun kokopäivätyön ja vapaa-ajan rytmiä ei ole.
− Isyys on minulle kaikkein tärkeintä. Haasteellista vuoroviikkoasumisessa on se, että joka toinen viikko tipahdan yksinäisyyteen. Kuka minä silloin olen? Mitä minun kuuluisi tehdä? Juuri kun totun yksinäisyyteen, tulevat lapset ja jälleen pitää opetella olemaan isä.
Eteenpäin Eskoa on auttanut hänen elämänasenteensa. Hän sanoo olevansa optimisti ja on aina luottanut siihen, että toipuminen on mahdollista. Hänellä on vahva usko siihen, että jos ei huomenna niin jonain päivänä asiat ovat paremmin. Esimerkiksi työhön paluuseen hän on uskonut ja tähdännyt alusta lähtien.
− Tärkeintä minulle on kuitenkin pystyä hoitamaan asioita ilman, että tulee paniikki, kun pitää keskustella ihmisten kanssa. Työ on tämän rinnalla vain plussaa. Pelkoja lievitän haastamalla itseäni tietoisesti. Lähden esimerkiksi haastateltavaksi tai ohjaamaan geokätköily-ryhmää. Siten toisten kohtaamisista tulee normaalimpaa.
Verkkokurssilla parasta oli vertaistuki
Viime syksynä Esko osallistui Mielenterveyden keskusliiton ensimmäiselle Onko tässä pimeydessä valoa? -verkkokurssille. Hän haki kurssille, koska halusi kokeilla ja oppia uutta.
− Kokemuksena kurssi oli aika lailla sellainen kuin toivoinkin. Se tarjosi keinoja avartaa näkemyksiä maailmasta ja mielenterveysongelmista. Mitä avarammin ja mitä erilaisemmista näkökulmista asioita pystyy katsomaan, sitä helpompi on ymmärtää maailman ja ihmisten monimuotoisuutta ja samalla itseään.
Esko pitää vertaistukea kurssin parhaana antina. Se, miten avoimesti ja rehellisesti ihmiset jakoivat kokemuksiaan, yllätti.
− Kulunut vuosi on todella opettanut, kuinka korvaamattoman arvokasta ja voimaannuttavaa vertaistuki on. Sitä ei voi korvata millään teorialla tai faktalla. Se pitää itse kokea aitojen keskustelujen kautta. Verkossa sellaisetkin, joille sosiaaliset kontaktit ovat vaikeita, uskaltavat olla avoimia.
Verkkokurssin jälkeen Esko on käynyt verkkovertaisohjaajan koulutuksen ja on ollut ohjaajana sekä verkkokurssilla että ryhmächatissä. Hän pitää työtä hyvin merkityksellisenä.
− Vertaisohjaus tuntuu kutsumukselta. Kaikki koettelemukset, joita olen käynyt läpi, voivatkin olla vahvuuksia. Voin ammentaa kokemuksistani, käyttää niitä hyväksi ja tukea toisia.
Teksti Päivi Tonteri
Kuva Jari Hämäläinen
Juttu on julkaistu Mielenterveyden keskusliiton jäsenlehden Revanssin numerossa 3/2019
Tue mielenterveystyötä ja ryhdy lahjoittajaksi
Ensimmäisiltä verkkokursseilta erinomaisia tuloksia – lue lisää!