”Koen tärkeäksi auttaa muita”

Olenkohan koskaan enää terve? Tarvitseeko minun edes olla? Mitä se ylipäätään tarkoittaa olla terve? Näitä kysymyksiä Lyyra Virtanen, 23, on pohtinut elämässään paljon.

Lyyra on ollut masentunut oikeastaan koko ajan 12-vuotiaasta alkaen, jolloin ensimmäiset oireet ilmenivät. Ei hän niitä itse osannut silloin tunnistaa masennukseksi, eikä osannut kukaan muukaan. Lyyraa kiusattiin koulussa ja kotona meni huonosti.

– Koko yläasteen ajan minulla oli olo, ettei ole yhtään turvallista paikkaa, jossa voisin olla. Kävin kyllä lääkärissä, joka sanoi, että ala harrastaa liikuntaa ja lähetti minut kotiin. En saanut mitään hoitoa, vaikka olin sitä hakemassa.

Koska kukaan ei auttanut eikä hoitanut Lyyraa, hän purki ahdistustaan viiltelemällä itseään ja käyttämällä päihteitä jo hyvin nuorena. Vasta 16-vuotiaana hän pääsi ensimmäisen kerran hoitoon ja suoraan sairaalaan psykiatriselle osastolle.

Koko yläasteen ajan minulla oli olo, ettei ole yhtään turvallista paikkaa, jossa voisin olla.

Ylioppilaaksi vaikeasta masennuksesta huolimatta

Lyyran vointi koheni sen verran, että yläasteen jälkeen hän pääsi aloittamaan ilmaisutaidon lukion. Ensimmäinen vuosi lukiossa meni hyvin, ja Lyyra asui isovanhempiensa luona. Lukion toisella luokalla hänen vointinsa romahti jälleen.

– Yritin viimeiseen asti tsempata ja sinnitellä, mutta sitten yhtenä päivänä en enää vain pystynyt menemään kouluun.

Lyyra pääsi koulupsykologille ja sitä kautta psykiatrille. Lääkäri passitti Lyyran välittömästi sairaalaan. Kahden viikon sairaalajakson jälkeen alkoi viiden kuukauden sairausloma. Lukio sai odottaa. Lyyra aloitti terapian ja yritti saada kiinni elämästä, mutta mikään ei tuntunut menevän eteenpäin eikä paha olo varsinaisesti helpottanut missään vaiheessa. Sairaslomalla hän vietti paljon aikaa yksin, mikä ahdisti häntä. Niinpä hän päätti palata takaisin kouluun.

Koulussa suhtauduttiin onneksi ymmärtäväisesti Lyyran pitkään poissaoloon ja siihen, ettei hän kyennyt suorittamaan kursseja samassa vauhdissa muiden kanssa.

– Opinto-ohjaajani tunsi hyvin mielenterveysasioita, eikä luonut minulle paineita missään vaiheessa, vaan sain suorittaa kursseja omaan tahtiin omalla tavallani. Yritin suorittaa vain sellaisia kursseja, jotka olivat kivoja ja joista olin oikeasti kiinnostunut. Vaikeasti masentuneena en kyennyt muuhun.

Lopulta Lyyra valmistui lukiosta neljässä vuodessa, suurimman osan ajasta hampaat irvessä suorittaen. Hän itse ajattelee pystyneensä siihen siksi, että on luonteeltaan sinnikäs – sellainen, joka ei anna hevillä periksi eikä luovuta. Lukiota seurasi jälleen sairausloma, joka jatkui kaksi vuotta. Hän haki välillä yliopistoon ja pääsikin, mutta ei pystynyt aloittamaan opintoja. Mikään terapia tai hoito ei tuntunut auttavan masennukseen.

Yhtenä päivänä en enää vain pystynyt menemään kouluun.

Vertaisohjaajana saa auttaa muita

Puolitoista vuotta sitten tapahtui viimein käänne parempaan. Lyyra vaihtoi terapeuttia, ties kuinka monennen kerran. Uusi terapeutti oli ensimmäinen, joka huomasi, että Lyyran masennuksen taustalla olivat hoitamattomiksi jääneet traumat lapsuudesta. Traumaoireet olivat jääneet huomaamatta aiemmilta terapeuteilta ja lääkäreiltä, ja mieltä suojaava dissosiaatio oli kätkenyt traumat Lyyralta itseltäänkin.

Terapian lisäksi Lyyran lääkitystä muutettiin. Hänelle oli ollut haastavaa löytää oikeaa lääkitystä, sillä masennuksen lisäksi hän kärsi kroonisesta migreenistä. Kaikki mielialalääkkeet ja migreenilääkkeet eivät toimineet yhdessä. Kun lääkityskin loksahti kohdalleen, Lyyra sai voimia aloittaa suomen kielen opinnot Turun yliopistossa.

Vuosi sitten talvella Lyyra näki Facebookissa ilmoituksen Mielenterveyden keskusliiton verkkovertaiskoulutuksesta ja haki kurssille. Koulutuksessa hän pääsi jakamaan kokemuksiaan muiden vertaisohjaajaksi kouluttautuvien kanssa, mikä oli tärkeä ja uusi kokemus hänelle.

– Tuli tunne, etten olekaan yksin. Että muutkin ovat selvinneet elämässä eteenpäin mielenterveyden haasteista huolimatta. Tajusin, että haluan päästä hyödyntämään kokemuksiani ja auttamaan muita. En itse saanut oikeanlaista hoitoa tarpeeksi ajoissa, ja siksi ongelmani pahenivat ja vuosikausia vointini polki paikallaan tai huononi. Nyt haluan ottaa takaisin auttamalla muita.

Lyyra sanoo, että on käsittämätöntä, miten riittämättömät resurssit yhteiskunnassa, esimerkiksi lastensuojelussa ja kouluissa, on huomata ajoissa lasten ja nuorten ongelmat ja auttaa heitä hakeutumaan hoitoon. Moni lapsi ja nuori jää vaille oikeanlaista ja oikea-aikaista apua.

– Jos pystyn auttamaan edes yhtä ihmistä saamaan oivalluksen kohti parempaa tai avustamaan oikeanlaisen hoidon löytämiseksi ajoissa ja esimerkiksi neuvomaan, mitä lääkärille kannattaa sanoa, se on mielettömän suuri juttu.

Tajusin, että haluan päästä hyödyntämään kokemuksiani ja auttamaan muita.

Se riittää, että jaksaa unelmoida ja haaveilla

Lyyran oma terapia jatkuu varmasti vielä kauan, mutta lääkityksen hän on pystynyt lopettamaan kokonaan. Hän sanoo, että ilman lääkitystä ei välttämättä olisi edes hengissä, mutta ei enää tarvitse niitä, sillä ne tekivät jo tehtävänsä, eikä niistä ollut enää hänelle merkittävää hyötyä.

Kirjoittaminen on ollut Lyyralle aina keino purkaa ajatuksiaan. Hän on ollut mukana kehittämässä uusia Mielenterveyden keskusliiton verkkokursseja ja saanut kirjoitustöitä kurssien sisällöntuotannossa. Onnistumiset, kuten opiskeluissa eteneminen ja töiden tekeminen ovat tuntuneet todella hyvältä, mutta kysymykseen, toipuuko hän koskaan, hän vastaa, ettei oikein usko siihen.

– En koe olevani toipumassa enkä välttämättä koskaan ole terve. Mutta olen tullut siihen tulokseen, ettei ehkä tarvitsekaan. Minulla menee välillä hyvin, välillä huonommin, teen, minkä jaksan. Pystyn tekemään paljon asioita, joista pidän ja jaksan unelmoida ja haaveilla. Se riittää.

 

Juttu on julkaistu alunperin jäsenlehti Revanssin numerossa 4/2019. Mielenterveyden keskusliitto viettää vuonna 2021 50-vuotisjuhlavuottaan ja julkaisee vuoden aikana 50 tarinaa mielenterveystä.

Tutustu aiemmin julkaisuihin tarinoihin.