”Jos epäonnistuu, voi aina yrittää uudelleen”

Toukokuussa 2020 Miisa Lopperi, 32, päätti antaa itselleen uuden mahdollisuuden. Hän aloitti uudessa työpaikassa pelialalla, jolta hän oli ollut poissa miltei viisi vuotta. Pitkän tauon jälkeen paluu pelisuunnittelijaksi jännitti paljon.

Pelialalta Miisa jättäytyi pois 27-vuotiaana. Hän oli tuolloin alalla toisessa työpaikassaan. Firma oli pieni, peliprojektit isoja, tuotteita haluttiin ulos nopeasti, ja onnistumisen paineet ja vastuut olivat työntekijöillä suuret. Miisa huomasi, että ei suoriutunut tehtävistään niin hyvin kuin halusi ja odotukset työnantajan puolelta olivat paljon suuremmat kuin hän oli kuvitellut työpaikkaan tullessaan. Huonommuuden tunne alkoi nakertaa koko ajan enemmän ja mieliala laskea.

– Tunsin, etten kykene töissä mihinkään, enkä saa tehtyä mitään tarpeeksi hyvin. Aloin ajatella, että jos jokin projekti ei onnistu, se on minun syytäni ja siksi kaikki menevät konkurssiin.

Miisa jatkoi silti sinnikkäästi töitä. Hän halusi näyttää itselleen ja työnantajalle, että kyllä hän pärjää. Hän koki syyllisyyttä jo pelkästä ajatuksesta jäädä sairauslomalle, jolloin hänelle jouduttaisiin etsimään sijainen pienessä firmassa.

– Laitoin pääni hiekkaan, enkä myöntänyt tilannetta, vaan jääräpäisesti jatkoin.

Aloin ajatella, että jos jokin projekti ei onnistu, se on minun syytäni ja siksi kaikki menevät konkurssiin.

Asioiden vatvominen nakertaa työkykyä

”Jutut joita puhut, kuulostavat siltä, että olet masentunut.” Näin Miisan ystävä sanoi hänelle eräänä päivänä. Miisa oli ihmeissään – mitä, hänkö muka masentunut?

Ystävä ehdotti, että Miisa ottaisi yhteyttä työpsykologiin, mutta Miisa ei innostunut ajatuksesta. Vasta kun hän eräänä yönä, juuri ennen ulkomaanmatkalle lähtöään, purskahti yöllä itkuun pelätessään, ettei löytäisi kohteessa lentokentältä pääkaupunkiin, hän tajusi, ettei kaikki ole kunnossa.

– Se oli ihan älytön ajatus, totta kai lentokentältä menee busseja kaupunkiin. Silloin tajusin olevani tosi ahdistunut.

Miisa varasi ajan työterveyshuoltoon. Hänellä diagnosoitiin masennus, annettiin resepti masennuslääkkeisiin sekä lähete terapeutille ja työpsykologille. Sairauslomalle hän ei jäänyt edelleenkään, vaan jatkoi hammasta purren töissä. Työt alkoivat kuitenkin kärsiä entistä enemmän.

– Vatvoin mielessäni koko ajan sitä, miten huono olen, mutta minun pitää silti jaksaa. Tuollaisessa kehässä pyöriminen pikkuhiljaa tuhoaa työkykyisyyttä ja jossain vaiheessa sitä ei vaan pysty työntämään itseään enempää eteenpäin.

Lopulta Miisan oli pakko jättää työpaikkansa.

– En saanut varsinaisesti potkuja, mutta tilanne meni vaikeaksi myös työnantajalle. Masennuksen takia en vain pystynyt enää jatkamaan työssäni.

Jossain vaiheessa sitä ei vaan pysty työntämään itseään enempää eteenpäin

Pienenkin asian tekeminen on enemmän kuin ei mitään

Miisa jäi työttömäksi, eikä hänellä ollut enää taloudellisesti mahdollisuutta aloittaa pitkää psykoterapiaa. Kelan tuesta huolimatta omavastuu olisi ollut liian suuri. Myös oikeanlaisen terapeutin löytäminen oli osoittautunut haastavaksi.

– Psykoterapeutin etsiminen on raskasta. Pitää löytää vapaana oleva terapeutti, joka olisi juuri sinulle sopiva, mitä se sitten tarkoittaakin. Masennuksessa pienetkin ongelmat aiheuttavat suuria vastareaktioita itsessä, ja minulle jäi tuosta prosessista niin ikäviä kokemuksia, että luovutin. Eikä minulla olisi ollut siihen varaakaan.

Miisa pääsi välillä puhumaan terveysaseman psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja puhui paljon myös ystävilleen.

– En kuitenkaan halua kuormittaa ystäviäni liikaa, sillä eivät he ole alan ammattilaisia, ja hekin saattavat kuormittua, jos liikaa jaan heille tuntemuksiani.

Monesti masennus lamaannuttaa ihmisen, mistä seuraa eristäytymistä ja merkityksettömyyden tunnetta. Miisa uskoo siihen, että aina kannattaa koettaa tehdä jotain. Pienenkin asian tekeminen yksi kerrallaan on enemmän kuin se, ettei tee yhtään mitään. Vaikka rahat olisivat tiukilla, voi keksiä asioita, jotka ovat ilmaisia. Miisa kävi työttömänä ollessaan usein ilmaisissa museoissa ja kävelyillä.

– Melkein joka päivä menin Kasvitieteelliseen puutarhaan ja katselin kukkia ja kasveja pari tuntia. Sain siitä paljon enemmän kuin jos olisin jäänyt kotiin koko päiväksi nukkumaan.

Muutaman vuoden työttömyyden jälkeen Miisa sai idean hakea kesätyöhön espoolaiselle hautausmaalle.

– Se oli täysin erilaista työtä kuin aiemmat työni. Ei stressiä ja deadlineja, eikä tarvinnut istua toimistossa, vaan sai olla ulkona kahdeksan tuntia päivässä. Ihmiset tekivät siellä työtä tiiminä, mutta silti itsekseen – kaikki haravoivat oman osuutensa. Välillä pääsi juttelemaan, mutta ei ollut pakko olla nenäkkäin koko päivää.

Miisa sai työstään vähemmän rahaa kuin olisi saanut työttömänä, mutta hän halusi tehdä hommaa, sillä työn hyödyt omalle mielelle olivat paljon suuremmat kuin tulojen menetys.

– Se oli terapeuttista työtä ja sain sieltä paljon mielenrauhaa.

Melkein joka päivä menin Kasvitieteelliseen puutarhaan ja katselin kukkia ja kasveja pari tuntia.

 

On tärkeää rohkaista ja työntää itseään eteenpäin

Kolmen vuoden ajan Miisa työskenteli hautausmaan puutarhahommien parissa kaikki kesäkaudet. Sitten tuli hetki, jolloin huono tulotilanne alkoi kuitenkin käydä vaikeaksi, ja oli vaarassa, että Miisa joutuisi muuttamaan kodistaan sen vuoksi muualle. Hän alkoi hakea työpaikkaa taas pelialalta ja päätyi nykyiseen firmaan työllistämistuella. Nyt takana on puolisen vuotta uudessa työssä, ja omin sanoin hän on sen suhteen vielä etsiskelyvaiheessa.

– Olin niin kauan tilassa, jossa en pystynyt tekemään pelialan töitä. Välillä mietityttää, tuleeko se masennus ja ahdistus taas ja onnistunko jälleen itse tuhoamaan kaiken. Voihan olla, että kaikki menee hyvin, mutta silti mielessä on aina välillä, että mitä jos ei menekään?

Miisa sanoo, että pelialalla loppuun palaminen ja itsensä piiskaaminen on yleistä, mutta niille ei osata oikein tehdä mitään. Kuten ei osattu hänen edellisessäkään työpaikassa pelialalla.

– Tiimi oli liian pieni, eikä siellä oltu varauduttu burnouteihin tai muihin sairauslomiin. Oli myös oma vika, etten kyseenalaistanut sitä. Periaatteessa minulle tarjottiin apua työterveyshuollossa, mutta en osannut ottaa sitäkään vastaan ajoissa.

Miisa sanoo omaksuneensa perheessään asenteen, että työtä nyt vaan tehdään, vaikka sitä vihattaisiin, eikä sille mahda mitään. Ja sitten juodaan alkoholia, jotta rentoudutaan, ja mennään takaisin taas töihin. Miisa itse ei ole juonut alkoholia töistä palautuakseen, mutta ei myöskään saanut kiinni terveistä tavoista palautua.

Hänen nykyisessä työpaikassaan ollaan tietoisia hänen taustastaan, ja työantaja pyrkii koko firmassa pitämään huolta, etteivät ihmiset polttaisi itseään loppuun. Miisan työtehtävät eivät myöskään ole hänelle tällä hetkellä liian vaativia ja työtään saa tehdä rauhassa, kun aikataulu on väljempi.

– Olen myös tullut tietoiseksi siitä, että vaikka tuntuu pahalle, se ei ole se, mitä nyt tapahtuu, vaan se on vaan ajatus tai tunne siitä. Olen myös tajunnut, että ei hyödytä pelätä epäonnistumista, sillä muuten saattaa jättää edes yrittämättä. Ja jos epäonnistun, voin aina yrittää uudelleen. Perspektiivin pitäminen ja se, että jaksaa työntää itsensä eteenpäin ja yrittämään, on tärkeää. Välillä se on myös hyvin haastavaa.

Voi olla, että kaikki menee hyvin, mutta silti mielessä on aina välillä, että mitä jos ei menekään?

 

Itseään pitää kohdella kuin ystävää

Nyt Miisa pyrkii pitämään huolta palautumisestaan tapaamalla riittävän usein ystäviä, nauttimalla luonnosta ja pitämällä huolta Iggy-kissastaan.

– Minulla ei ole suurta sosiaalista piiriä, mutta muutaman kaverin kanssa näemme viikon parin välein, teemme ruokaa ja katsomme leffaa. Tekee hyvää, kun joku tulee välillä kylään, se auttaa pitämään elämää pystyssä, samoin lemmikin hoitaminen. Muutoin saattaisin vajota ajattelemaan, että mitä väliä minulla on, kuulun tänne roskakoriin yksinäni ja voin vain kuolla pois.

Miisa haaveilee myös siitä, että voisi jatkaa työnsä ohella sarjakuvien tekemistä. Niitä hän alkoi piirtää aikoinaan Limingan taidekoulussa. Masennuksen vuoksi taiteen tekeminen ja piirtäminen ovat välillä olleet pitkään tauolla.

– Sarjakuvien piirtäminen on itsestäni lähtöisin tullut tarve ja se antaa minulle onnistumisen tunnetta. Haluaisin oppia myös lisää 3D-mallintamista. Oppimisen kynnys on silti iso, mutta uskon, että jos vietän aikaa muiden tekijöiden parissa, se auttaa minuakin yrittämään ja motivoitumaan. Aina on hyvä koettaa löytää jotain uutta elämässä.

Miisa sanoo, että masennuksen sykliä voi olla välillä raskasta sietää. Se auttaa, kun tiedostaa, että jos yrittää väkisin mennä ylös, putoaa todennäköisesti alas.

– Itseään pitää kohdella kuin ystävää. Älä lyö itseäsi alas siitä, ettet pystynyt täydelliseen tulokseen, et tekisi niin ystävällesikään. Ja muista huonoina hetkinä, että tulee vielä aika, jolloin menet ylös. Sen voi ottaa aina uutena mahdollisuutena.

Muista huonoina hetkinä, että tulee vielä aika, jolloin menet ylös. Sen voi ottaa aina uutena mahdollisuutena.

 

Kuka?

Miisa Lopperi

• 32-vuotias pelisuunnittelija ja sarjakuvataiteilija
• Asuu Helsingissä Iggy-kissansa kanssa
• Harrastaa valokuvausta ja kivien keräilyä

 

 

Teksti Mirja Aarnio
Kuvat Mika Pollari

Lue lisää tarinoita:

Maarit Suhonen: ”Ajattelen, että minulla on kaksi elämää”
Minna Salonen: ”Vapauduin, kun aloin puhua asioita ääneen”
Petteri Helin: ”Kaikkea ei tarvitse ratkaista heti eikä yksin”