Tosielämän tarinoita: Sfumato

Näyttelijä Seela Sella lukee ääneen Käännekohta-kirjoituskilpailun tekstejä.

Podcast tekstinä

Astuin alas raitiovaunusta, enkä tiennyt missä olin. Kaksi teini-ikäistä kääntyi edestäni oikealle asioitaan hälisten, nuori mies askelsi vasemmalle. Seisoin katoksen alla, tämä oli päätepysäkki, mutta en tiennyt missä olin. Tämä oli päätepysäkki. Maailma tyhjeni minusta ja minä maailmasta: tämä oli presynkopeen heleänpuhdas sävel, raajojen hallinnan menettämisen taustamusiikki paineena pään sisällä. Minua ei pyörryttänyt fyysisesti, en vaan ollut enää. Ainakaan tässä. Kehossa, joka seisoi katoksen alla ja koetti näyttää normaalilta. Hätä kesti kai muutaman sekunnin, paniikin kaikki vaiheet yhdessä kimpussa, ja sitten käännyin vasemmalle minäkin, hyvänen aika, kotikadulle. Tuonnepäin. Reippaasti nyt. Kaikki on hyvin, kukaan ei huomannut. Pysäkille eksyessäni minusta tuli tärähdyskuva itsestäni, epätarkka, rajoja vailla. Ehkä yksi uneton yö liikaa, ehkä yksi liian kauan sängynlaidalla istuttu tunti. Kenties minun oli nälkä, muistikuva nälän tunteesta oli kadonnut jo kaksi kuukautta aikaisemmin. Ystävien keitto oli silti ollut ihanaa, mielikuva lämpimästä kattilallisesta valkosipulin ja yrttien tuoksua, tiesin, että mausteena oli rakkautta ja välittämistä ja reilusti suolaa, ei pelkoa verenpaineesta siinä taloudessa. Minut oli ruokittu ja juotettu ja halattu kotiinläksiäisiksi ja puhuttu tavallisen elämän tavallisista asioista ja houkuteltu esiin palleanpehmittävä nauru ja vähän aikaa olin ollut ihan tarkkarajainen ja itseni kokoinen. Lonkkani kipeytyivät kauhusta, ja kesti puolitoista vuotta ennen kuin kaikki kehoon kertynyt Sfumato päästi irti itkun myötä. Saunassa itketyn, äänettömästi huudetun, yksinäisen tuskan – ja kipu oli poissa. Myös hän oli poissa. Saunassa huutaessani hän oli muualla, kokonaan uudessa elämässä. Sinne kuljetun matkan pidin koko ajan tärisevin käsin kiinni hänestä. Teho-osastolla. Leikkaussalin ovella. Kylpyhuoneen lattialla, pyörätuolissa, ambulansseissa. Hän oli niin tärkeä, että unohdin syödä ja nukkua ja hengittää. Hän sanoi kyllä: syö, nuku, hengitä, mutta en osannut, se olisi ollut petos. Kun elämän kanssa tehdään taikoja, maagista ajattelua, pelataan uhkapeliä isoilla panoksilla, eikä siinä voi herpaantua. Kun reunani alkoivat matkaa tehdessämme sumentua, työterveyslääkäri antoi minulle nenäliinan ja lääkemääräyksen. Työpsykologi sanoi ”voi” ja kallisti päätään vasemmalle, mutristi vähän suutaan ja jos olisin jaksanut, olisin toivonut, että se olisi ollut joku toinen, sellainen, josta ei tule tunne että pitääkö tätäkin nyt sitten lohduttaa ja miksei se voisi vaan olla normaalisti. Psykiatri tarjosi teetä ja antoi vastaanottoaikansa venyä, olin viimeinen potilas. Olin asiakas, melkeinpä keskustelukumppani, ja vastaanottohuoneen huminassa oli maailman turvallisin paikka tulla suojelluksi oven takana odottavalta. Hän auttoi takin päälleni, olin niin kovin arvokas että minua hävetti että olin itkenyt. Sain rauhassa miettiä, miten lääkitykseen suhtautuisin, siitäkin sai keskustella, minä sain itse päättää, olin ihan oikea ihminen ja minulle autettiin takki päälle ja tarjottiin teetä eikä minun tarvinnut vastata puhelimeen eikä tekstiviesteihin melkein tuntiin, vaikka vaan arvostuksesta hänen työtään kohtaan, ja se oli minun lomani kaikesta. Katja Heikkiläinen 12 Kolmannella käynnillä pyysin reseptin, olin kuusi kiloa kevyempi ja minulla oli kauniit kallon luut. Silmät näyttivät suuremmilta, kun kasvoissa oli vähemmän pehmeyttä, yritin saada silmät hymyilemään mutta en kyennyt. Aamuyöllä herätessäni petyin siihen, että ne aukesivat, että oli taas tämä, taas elossaoloa, taas nousemista sängystä, taas vessassakäymistä, taas kahvia, taas lehdenlukua, taas hengittämistä sisään ja ulos, jalkojen siirtelyä vuorotahtiin. Vaatekerroksia, menemisiä ja tulemisia. Raitiovaunupysäkeillä, risteyksissä ja metroasemilla ajattelin, miltä näyttäisi, jos vaan kaatuisin suoraan eteenpäin, jonkun itseäni isomman koneen alle ja menisin eri tavoin littanaksi ja muhjuiseksi. Ajatteleminen väsytti. En uskaltanut räpytellä liian paljon, etten nukahtaisi seisaalleni, tuijotin eteeni, räpyttelemättä, ajattelematta, jaksamatta edes kaatua. Masennus ei ole sama asia kuin suru. Masennus ei ole sama asia kuin pelko. Masennus ei ole sama asia kuin olla huolissaan. Ja ei! Se ei mene pois sillä, että reipastuisi nyt vaan ja menisi töihin. Mitä sinä täällä kotona muka teet, minähän voin jo oikein hyvin. Mutta kun masennus ei ole sinä. Minulle se on sitä, ettei jaksa edes kaatua. Siirtelee jalkojaan ja hengittää ja sanoo sanoja ja toivoo, että elämä loppuisi itsestään koska kaikki on muuttunut samaksi usvaiseksi tärähdyskuvaksi kuin itse on ja missään ei ole enää mitään järkeä eikä mieltä ja kaikki on vaan niin ahdistavaa kylkiluiden alle kasvaa lyijypanssari, joka muuttuu joka hengenvedolla painavammaksi ja puristavammaksi ja tukalammaksi mutta hengittäminen ei vaan kiusallaankaan pääty. En masentunut sinun takiasi vaan sen takia, että minulla on masennus-niminen sairaus. Harmi kyllä, se venytteli itsensä hereille samaan aikaan kun sinulla oli oma sairautesi. Harmi kyllä sinun tervehtymisesi ei parantanut minuakin. Katsos, me olemme eri. Ja masennuskin on eri. Edellisellä kerralla se oli mustempi, punaisempi, samanvärinen kuin seinät siinä eteisessä, jonka lattialle lyyhistyin töiden jälkeen enkä noussut hyvään toviin pois, miksi pitäisi riisua kengät ja takki kun ne pitää seuraavana päivänä pukea uudelleen elääkseen taas samaa? Otin lääkkeeni. Psykiatri sanoi, että mennään rauhallisesti, ei ole pakko, katsotaan, miltä tuntuu, mitään ei ole pakko, jutellaan yhdessä. Terapeutti sanoi, että saan olla vihainen. Että ei tarvitse ajatella että on vääränlainen, kun on vaan vihainen. Kuulemma saa pelätäkin. Ja surra. Ja sanoa e ja i. Ei. Olla eri mieltä. Haluta ihan omia juttuja. Haluta olla yksin. Haluta omaa rauhaa. Haluta leipoa radion soidessa ja laulaa häpeämättömästi mukana. Haluta tai olla haluamatta ihan mitä vaan. Terapeutti käski maalaamaan. Sanoin, etten maalaa kun en osaa. Höpöhöpö tässä missään Ateneumissa olla vaan terapiassa, maalaat juuri niin kuin tuntuu. En tiedä mistä aloittaa. En tiedä, mitkä ovat oikeat värit. En tiedä, tuleeko tästä sellainen kuin pitäisi. Tee niin kuin haluat. Mitä sinä haluaisit maalata? Mitkä ovat sinun mielestäsi kivoja värejä? Maalaa vasemmalla kädellä kun olet oikeakätinen, niin et jännitä. Tee juuri niin kuin itse haluat. Tuli sotkuista. Terapeutti istui ja kirjoitteli vihkoonsa, antoi minun olla. Sotkin lisää. Innostuin vähän, että minulla oli viisikymmentä minuuttia aikaa tällaiseen, leikkimiseen, kun tuo tuolla istuskelee omiaan. Laitoin jotain ääriviivoja paksulla pensselillä. Väritin päälle kun meni vinoon ja sitten tein lisää viivoja ja lisää värittämistä ja jotenkin vaan tein kaikenlaisia mieleen juolahtavia kiemuroita ja kulmia ja kenttiä ja töpsöttelyjä ja oli vaan ihan hirveän mukavaa ettei tarvinnut tulla mitään ennalta määrättyä. Terapeutti rapisteli tuolissaan ja oli kodikasta ja hirvittävän turvallista. Tein sitä mitä en muka osannut. Maalasin ääriviivoja takaisin.

Tilaa uutiskirjeemme