Kulttuuriliiteri, jakso 1: Martti Innasen maailma

Ensimmäisessä jaksossa liiteriin astutaan Tyrnävän Viljon hirmuisen rumpusoolon säestämänä. Kuuntele Innasen tarina, jonka on kirjoittanut hänen ystävänsä Josper Knutas, tutustu maalauksiin kuvailutulkattuna, ja osallistu kesän luovuushaasteeseen. Markus Raivion ja Nina Tuitun vieraina jaksossa ovat kuvataiteilija, valo- ja elokuvaaja, ite-taiteen esille tuoja Veli Granö sekä yhdistysaktivisti, musiikin monitoimija Sepi Sundman.

Podcast tekstinä

Martti Innasen maailma Nina: Kuuntelet Mielenterveyden Keskusliiton Kulttuuriliiteriä. Tule hakemaan inspistä Martti Innasesta, ja juhli meidän kanssa Mielenterveyden Keskusliiton 50-vuotiasta historiaa. Nyt on hyvä aika nauttia kulttuuri- ja taide-elämyksistä Innasen hengessä. ”Martti Innanen ei tiettävästi koskaan käynyt terapiassa. Jos kävikin, hän tuskin hiiskui asiasta kenellekään, koska hän kuului vuonna 1931 syntyneiden ikäluokkaan, joka kärsi elämän vastoinkäymiset vaieten ja hammasta purren - kanssaihmisiä ei pidä rasittaa valittamalla vaivojaan. Nykyään kyseinen miehisyyden malli nähdään henkisesti raskaana tai jopa tuhoisana. Innanen kertoi ihailleensa topeliaanisen Suomen ilmapiiriä - siis 1800-luvun puoliväliä - ja sieltä vastoinkäymisten hiljaa kärsimisen ihannekin lienee lähtöisin. Syyllisiä voi etsiä esimerkiksi linjalta Runeberg - Koskenniemi - Jylhä - Linna, sekä populaarin puolelta vaikkapa Outsiderin tuotannosta. Vastapainona Innanen lukeutui siihen ikäpolveen, jota sotien jälkeen houkutti (silloista ilmaisua käyttäen) "itsensä kehittäminen": lukuharrastus, opintopiirit, pohdiskelu ja uuden omaksuminen, eli lähinnä henkisten valmiuksien harjoitus, mikä epäilemättä antoi eväitä elämässä eteen tulevien ongelmien käsittelemiseen. Elämästä selviäminen hammasta purren vaatii vahvan luonteen, ja sellaisen Martti Innanen kyllä omasi, mutta taiteessa hänellä oli lisäksi vertaansa vailla oleva purkautumisväylä: voisi sanoa taiteellisen ilmaisun olleen Innasen henkinen varaventtiili. Nuoruudessaan hän soitti lyhyen ajan rumpuja, kunnes parikymppisenä siirtyi kitaraan, jatkoi parodialaulajana ja päätti uransa taidemaalarina. Näiden ilmaisumuotojen välillä hän kirjoitti myös lukuisia lehtipakinoita, radiosarjoja, kuunnelmia ja kirjoja. 1960-luvun puolivälissä radiossa lukemansa, vähän myöhemmin kirjana julkaistun "Seikkailu viitakossa"-jatkosarjan jälkeen satiirista ja parodiasta tuli Innasen leipäpuu niin musiikissa, kirjoituksissa kuin maalauksissakin. Vuosituhannen vaihteessa saattoi jo summata, että ne kaikki olivat toistensa jatkumoa ja saman kokonaisuuden eri ilmentymiä. Innanen sanoi taiteensa kumpuavan ärtymyksestä, sekä pitävänsä hauskaa tyhmien ihmisten kustannuksella. Kirjallisuuden suurkuluttajana hänellä oli kohtalainen sivistyspohja, minkä lisäksi hän seurasi haukan lailla ajankohtaistapahtumia niin lehdistöstä kuin televisiostakin. Tämä tarkkailu lannoitti hänen havaintojaan monien medioissa esiintyneiden henkilöiden toisaalta "junttiudesta", toisaalta "falskiudesta", mikä inspiroi häntä aivan erityisesti. Martti Innasella oli poikkeuksellisen kehittynyt teennäisyys- ja teeskentelytutka - hän näki usein ihmisten valheellisen julkisuuskuvan lävitse ja kykeni kiteyttämään tarkastelun kohteeksi ottamansa henkilön epäaidon tai mielistelevän käytöksen lauseeseen, joka nerokkaalla tavalla paljasti silmänlumeen. Hän myönsi seuraavansa asioita kuin piru raamattua, ja kertoi alkujaan löytäneensä "satiirin ruoskan" koulunsa (Helsingin normaalilyseo, Norssi) ainekirjoitustunneilla noin 14-vuotiaana, mikä vastaa nykyisten yläastetta käyvien ikävaihetta. Tärkeä merkkipaalu oli jättää lasten- ja nuortenkirjat taakse, ja saada aikuisten kirjastokortti - siitä avautui maailmankirjallisuuden loputon meri. Aikuisena Innanen antoi satiirin ruoskansa heilua tasapuolisesti kaikkien takalistoissa, mutta erityisesti hän (etenkin tauluissaan) eritteli maaseudun taunojen sekä kaupungin hienostelijoiden luonteita, ja jonkin verran myös Neuvostoliiton "ihanan punaparatiisin" Potemkinin kulissien takaista kurjuutta.” Näin muisteli läheistä ystäväänsä Josper Knutas tekstissään. Kuuntele jatko tähän tarinaan seuraavassa Kulttuuriliiterissä. Tänä vuonna tulee kuluneeksi taiteilija Martti Innasen syntymästä 90-vuotta. Ja tänä vuonna juhlitaan myös Mielenterveyden Keskusliiton 50 -vuotisjuhla-vuotta, jonka kunniaksi on mukava hakea inspiraatiota myöskin Martti Innasen kautta. Tervetuloa Kulttuuriliiteriin hakemaan inspistä Innasesta Markus Raivio ja Sepi Sundman. Markus: Kiitoksia oikein paljon, kunnia olla täällä paikalla varsinkin näin tärkeässä aiheessa. Sepi: Kiitos, samat sanat. Markus: Ehdotan, että aloitetaan Sepi rumpusoololla. Sepi: Selvä. RUMPUSOOLO Sepi: Hirmuinen rumpusoolo. Nina: Hirmuinen rumpusoolo! Martti Innanen on maalannut teoksen nimeltä Tyrnävän Viljon hirmuinen rumpusoolo vuonna -98. Hei! kertokaa vähän, kuvatulkatkaa omin sanoin meidän kuuntelijoille, että mitä siinä maalauksessa on? Minkälaisia yksityiskohtia te näette siinä, ja minkälainen tyyppi ehkä tämmönen Tyrnävän Viljo voisi olla? Sepi: Tyrnävän Viljo, mitä katselin sitä kuvaa, niin tuli ensimmäiseksi mieleen Mielensä pahoittaja. Elikkä ilmeisesti hänen ulkonäkönsä on vaikuttanut sitten myöhemmin Mielensä pahoittajan hahmoon. Karvalakkipäinen mies soittelee hirmuisia rumpusooloja torilla. Sitä on tullut sitten kuuntelemaan ilmeisesti lähialueen työntekijöitä pelloilta ja puutarhoista, mistä lie, koska heillä on työkalut vielä käsissään. Ja tietenkin sitten joku pahastuneena vähän katselee, niin että mitäs tuo ukko tuolla möykkää. Mutta siitä selkeesti tulee mieleen se, että nyt kaveri pistää kaiken tulemaan. Ja ne patoutumatkin sieltä purkautuu, mitä hänellä mahdollisesti on ollut. Näin mää sen näen. Markus: Joo. Mä näen sen tosi paljon samalla tavalla. Mä mietin, kiinnitän huomiota siihen, että kuinka kotikutoisen oloinen se rumpusetti on. Siinä on itse asiassa vaan iso bassorumpu, pieni marssirumpu siinä keskellä, ja yksi pelti. Ja sitten hän takoo sielunsa voimin siinä. Ja kiinnostavaa on se, että kuinka erilaisia myös ne ihmiset on. Siellä on pukumiestä kravatit kaulassa, ja sitten on myöskin ihmisiä hiilihangot kädessä, ja mummokin huutaa kaulin kädessä ikkunasta. Selkeesti Viljo halusi vähän myöskin shokeerata paikallisia kyläläisiä, ja tehdä vaikutuksen, että se oli hänen tapansa kerätä huomiota myös. Sepi: Totta. Ja se on aika spontaanisti tullu siihen, että se ei ole tavallaan päiväkausia roudaillu, vaan se on tullut siihen, ja pistänyt show:n pystyyn, ja todennäköisesti yhtä nopeasti poistuu paikalta. Markus: (naurua) Just näin. Tämän ajan tapahtumasääntöjen mukaisesti, mä en usko, että hän on hakenut lupaa esiintymiselleen. Eikä varmaan sen ihmeemmin sitä suunnitellut, vaan on mennyt paikalle, ja pistänyt show:n pystyyn niin sanotusti. Sepi: Elikkä Viljo on kehittänyt tänä päivänä niin sanotun pop-up -tapahtuman. Markus: Exactly, juuri näin. Siinä näkyy sellasta pop-up fiilistä. Ja sitten jotenkin semmonen kauhuinen katse, ja sitten toisaalta vähän naureskeleva katse. Tulee mieleen myöskin, että onko Viljo ollut sen ajan kylähullu. Siis sellanen kaveri, joka herättää erikoisilla tempauksillaan huomiota paikallisissa konservatiivisissa, perinteisissä kyläläisissä. Sepi: Joo, todella tekee juuri sen, minkä itse on ajatellut tekevänsä, eikä kysele muilta. Markus: Just näin. Hänhän kritisoi paljon sellasta maalaiselämää, niin kun hän itse kutsui nimellä turvejuntteja. Kun hän oli itse stadilainen, ja katseli sitä maalaiselämää, ja maalaisjuntit siellä kaivaa nenäänsä ja on ihmeissään kaiken maailman tapahtumista. Ja Innanenhan seurasi hirveesti myös politiikkaa. Ja muistaakseni esimerkiksi Seppo Kääriäinen on ollut yks sellainen, joka on kovasti ollut hänen vaikuttiminaan näissä tauluissa. Veikkaan, että just siinä ennen vuosituhannen vaihdetta, niin kun Viljo taulukin on tehty, kuinka noi juntit voi heidän asioitaan Helsingissä sitten kuitenkin päättää, ja vaikuttaa. Eihän ne ymmärrä yhtään mistään mitään, ei näe sitä Innasen stadilaisen näkökulmaa, eikä ymmärrä sitä. Sepi: Joo. Innastahan luultiin maaseudulta kotoisin olevaksi, ja lehdistössä monet kiinnitti hänet johonkin Keski-Suomeen. Ja hän oli hyvin pahoillaan siitä, koska hän oli kyllä ihan puhdasjalkainen stadilainen. Mä muistan, oliko oppikouluaikana, silloin vielä käytiin oppikoulua, niin silloin kuulin sen Innasen ensimmäisen hitin, tän Elsa-tangon, ja se kyllä kolahti silloin heti. Ja silloin pantiin merkille se, että mikäs kaveri tekee tollasta, joka oli silloin Suomessa aika ainutlaatuista. Ja sitten jäätiin seuraamaan, mitähän sieltä tulee seuraavaksi? Sieltä tuli muutama hitti. Sitten myöhemmin tuli näitä tauluja, jotka nyt on vasta sitten kaikki avautunut meikäläisellekin, että en ole tiennyt, että hän teki niinkin paljon tauluja. Mutta siellä tavallaan se naivistisuus on se merkki, mikä näkyy. Ja ainakin meikäläistä miellyttää ne taulut, että olen todennut, että tollaisen ehkä pystyisin minäkin tekemään, mutta en nyt lähde yrittämään. Markus: Samaa mieltä, että ne on olleet vaikuttavia, ja huomiota herättäviä. Vahvasti yhteiskunnallista näkökulmaa. Ja kun sä mainitsit tuon Elsan, niin siinä on jotakin mielenkiintoista, että hän osasi tehdä satiiria niin, että ne turvejuntit ei ymmärrä, että se on satiiria. Tavallaan, kun sä teet semmosen tangoparodian, vaikka Tango Pelargonia, tai Elsakin oli. Sepi: Ja Pelargonia oli vuosia aikaisemmin. Markus: Mikä siinä on, että hän osasi tehdä niin suurta parodiaa suomalaisesta juntti-iskelmästä, että jopa sen juntti-iskelmän kannattajat piti niistä kappaleista. Sepi: Muistetaan, että se Elsa-tango oli vissiin listalla neljä kuukautta. Markus: Jos sanotaan, että vitsi onnistui, niin siinä se kyllä onnistui. Sepi: Kyllä. Markus: Mulla on itsellä henkilökohtaisesti tämmönen kokemus kanssa, vähän samankaltaisesta aiheesta, että yks laulaja Seppo Alvari oli innokas Innasen ihailija myös, ja hän halusi tehdä semmosen iskelmäbiisin, missä kaikki kuolee, ja on hirvee tragedia, ja hän lopuksi tekee itsemurhan siinä kappaleessa. Ja ajateltiin, että tehdään tästä semmonen parodia, minkälaista suomalainen Rentun Ruusu, Kuurankukka iskelmä on. Yllätyimme kovasti, kun se löytyi tuolta Radio Suomen soitetuimmat listalta sitten kuitenkin. Ja jotkut vähän paheksui ja soitti, että miten radiossa tämmöstä voidaan soittaa? Mutta pääasiassa ihmiset diggailee, että juuri tämmöstähän se pitää ollakin. Kuinka syvälle sitä oikein voi viedäkään asioita, ennen kun siitä näkyy sitä satiiria. Sepi: Joo. Me ollaan suomalaiset ilmeisesti luonteeltaan tällasia, että meidän täytyy väärin päin lähteä asioita katselemaan. Mitä masentavin juttu, niin sen paremmin se puree meihin. Markus: Niin se taitaa olla. Ja kyllähän selkeesti Innanen sitä rajaa koitteli monella tavalla. Mutta mikä sai Innasen käyttämään tommosta taidemuotoa, jossa hän vähän niin kuin pilkkaa suomalaisia juntteja? Miten siitä tulikin niin suosittu juttu myös niiden suomalaisten junttien joukossa, niin se on mulle edelleen vähän arvoitus. Sepi: Silloin ei ollu sosiaalisia medioita, niin pystyi kirjoittamaan mitä tahansa kohtaamatta ketään. Ilmeisesti hänellä oli sitten tarve maalailla, tai tehdä biisejä. Ne nyt vaan sattu kolahtamaan. Markus: Olen ymmärtänyt, että Innanen ei hirveesti myöskään selitelly niitä taulujaan. Sepi: Ei. Markus: Sekin on hienoa. Mä muistan esimerkiksi siitä Viljo taulusta kysyttiin, että mitä sä tällä yrität kuvata? Niin Innasen vastaus oli, että jos ei se nyt siitä kuvasta ilmi käy, niin antaa sitten olla. Kaipaan tämmöstä taidetta tähän maailmaan. Semmosta ajatusta, että otetaan kantaa, tehdään taidetta, yhteiskunnallista näkemystä, miten me nähdään tämä maailma. Sehän on taiteen perusajatus myös, että tuodaan ilmi jotain, miltä se näyttää. Nina: Tuohon on hyvä heittää tämä Innasen pyrkimys siitä, että pyrkii näkemään sen falskiuden läpi siihen aitouteen. Mitä mieltä te olette siitä, että miten sen aitouden voi tuoda näkyviin luovuuden kautta? Sepi: Mun mielestä, jos lähdetään tekemään taidetta, tai mitä tahansa, niin se pitää tulla rehellisesti. En mä lähtisi tekemään, jos lähden vaikka maalaamaan taulua, en ole tosin ajatellut sitä tehdä, mutta jos nyt yrittäisin, niin kyllä mä yritän tuoda sen oman ajatuksen sieltä esiin, enkä ajattele, mitä muut siitä sanoo. Sen saa jokainen joko tykätä, tai vihata, se on jokaisen oma asia. Mutta itsehän se täytyy sieltä tuoda se into esiin, ja näyttää se, että mikä on se mun fiilis. Markus: Mä olen ihan samaa mieltä. Se falskiushan näkyy niin selvästi heti. Kun kuuntelee tämän päivän musiikkia, ja ehkä hieman kuvataidettakin haluaisin sillä tavalla miettiä, että kuinka paljon siinä näkyy se falskius, missä yritetään tehdä jotain, millä saadaan sitä huomiota, tai apurahaa, tai jotain muuta. Mä olen huomannut, kun monet taiteilijat on tullut tähän hyvinvointimarkkinoille, ja nyt he perustelee taidettaan jostakin hyvinvoinnin näkökulmasta. Ehkä vähän unohtaa sen heidän oman aitouden, ja sen itsearvoisuuden. Valmiita heittäytymään ajan trendeihin, kunhan se käy kaupaksi ja elinkeino pysyy. Sepi: Joo. Tehdään mitä tahansa, kunhan siitä saa rahaa. Markus: Innanen oli toisenlainen. Sepi: Kyllä. Markus: Vaikka mä olen kyllä ymmärtänyt, että ne taulut ei ihan hirveän halpoja ole. Sepi: Ei ne varmaan tänä päivänä, niitä ei ihan kympillä saa. Jotain printtejä ehkä löytyy, mutta aitoja, niin varmasti ovat hinnoissaan. Nina: Nyt ollaan tosi tärkeän asian äärellä, ollaan luovuuden äärellä. Ja mä olen ymmärtänyt, että teistä molemmat on löytänyt luovuudesta varaventtiilin elämään. Minkälaisia teidän varaventtiilit on? Markus: Siis mä olen alkanut ajattelemaan koko luovuudesta oikeastaan niin, että mä vaan yritän tehdä asioita eri tavalla kuin muut. Jos mä teen samojakin asioita, kun muut, niin mä yritän miettiä, että voisiko tehdä niitä jotenkin eri tavalla. Se on oikeastaan se mun luovuuden määritelmä. Mutta sitten jos puhutaan ihan itseilmaisusta, niin kyllä musiikki mulle on ollu se, samalla helpoin väline, ja samalla vaikein väline. Koska siinäkin tulee helposti sorruttua siihen toisille muusikoille soittamiseen, ja siihen osoitukseen. Viestin kirkastaminen, ja ilmaisu, niin joskus itselläkin tuntuu, että pitäis pyrkiä siihen ehkä vielä enemmän. Sepi: Joo, mulla on vähän sama juttu. Musiikkihan on se, jolla tavallaan niitä paineita puretaan. Ja luovuudesta sanoisin, että mä olen aina yrittänyt olla luova siinä suhteessa, että kun on rajallinen taloustilanne, niin sitä joutuu itse keksimään ja kehittelemään juttuja. Esimerkiksi nyt viimeksi, tuli tämmönen videotykkiteline piti saada telineeseen, johon ei ollut minkäännäköistä adapteria, miten sen saa sinne sopimaan. Niin kellariin vaan romukoppia siivoamaan ja sieltä etsimään, että millä mä saan sen istumaan sopivasti. Ja kyllä se sieltä löytyi. Tietysti olis voinut vaan netistä tilata kyseisen osan, mutta maksaa siitä sitten joku satanen. Mutta kun on sen verran luova omasta mielestään, niin rakensin itse ja säästin. Markus: (naurua) Mä olen huomannut, että yks toinen väline luovuudessa mulla on mielen hyvinvointiin liittyvien ideoiden ideointi. Se on oikeastaan hyvin paljon samankaltainen prosessina, kun biisin tekeminen. Sä keksit jonkun alkuidean, sulla on pieni itu jostain, ja sitten sä alat vähän keräämään kavereita ympärille, että voitaisko vähän jammailla tätä ideaa, mihin suuntaan tämä lähtee viemään. Sitten sovitetaan vähän eri osioita sinne, ja mietitään, miten se toimisi. Monella tavalla voi olla luova. Myös mielenterveystyössä voisi olla kyllä luova. Se on musta tärkeä löytää ne omat varaventtiilit. Mä koen siitä ihan samanlaista tyydytystä, kun biisin tekemisestä, tai kirjan kirjoittamisesta. Nina: Minkä takia sitten niin moni saattaa pelätä sitä, että oma luovuus tulee esille, tai oma ääni tulee esille? Miksi se on pelottavaa? Sepi: Eiköhän siinä päällimmäisenä syynä ole se, että epäillään niitä omia taitoja, ja vähätellään niitä. Ei uskalleta lähteä. Mun mielestä se on väärä tapa. Kyllähän kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa, kun sen vaan lähtee tekemään. Mikä se tulos on, niin se on sitten toinen juttu, mutta tarvitseeko sen olla hienoa ja kansaan menevää? Se on itse tehty, ja siitä joko tykätään, tai ei tykätä. Markus: Ihan samoilla linjoilla. Ehkä vois vähän enemmänkin miettiä sitä, esimerkiksi mielenterveyden haasteista kärsivät ihmiset, kuinka vähän he itse asiassa taitteessaan kritisoi tätä yhteiskuntaa. Jotenkin tuntuu välillä siltä, että se taide näyttäytyy yrityksenä olla hyvä taiteilija. Kun taas nyt tulee se uusi ajatus ITE- taiteesta, että se taide ilmaisumuotona kelpaa. Ja sitten siinä on tietenkin se haavoittuvuus siitä, kun sä teet jotakin tosi henkilökohtaista, niin sä altistat itsesi sellaiselle kritiikille, mikä tuntuu sillä hetkellä vaaralliselta. Mitäs sitten, jos ne ei tykkääkään, ja mä olen pistänyt koko sieluni ja sydämeni tähän biisiin, tai tähän tauluun. Sepi: Niin, tai mulle nauretaan. Markus: Niin, tai mulle nauretaan, että ompas surkee tekele. Mitä aika harvemmin kyllä käy. Mutta ehkä ne on semmosia omia pelkoja myös siitä itsensä esille tuomisesta, ja näytille laittamisesta. Nina: Innanen eli semmosta elämää, että hän puri vähän niin kun hammasta, ja pysyi miehenä ja miehisyyden mallia. Mutta minkälaisen miehisyyden mallin elämän vastoinkäymisiin teidän mielestä voisi löytää luovuuden kautta? Niin kun Innanenkin sitä toteutti. Sepi: Niin. Suomalaisen miehen luonnehan on ollut aina sellanen, että mennään hammasta purren. Ei mennä lääkäriin, kun tuolta kolottaa, että mennään sitten vasta, kun tulee lanssi hakemaan pihasta. On se muuttunut se tilanne tänä päivänä, että ollaan jo avoimempia ja uskalletaan vähän kertoa asioista. Jopa niistä haaveista, ja toiveista, mitä on. Ennen oltiin enemmän sulkeutuneita, mutta tänä päivänä ollaan menty parempaan suuntaan, ainakin mun mielestä. Miehet puhuu jopa jo tunteistaan. Markus: Kyllä. Mun mielestä se on näkynyt semmosena miesmusana, että tosi paljon heikkoutta, ja haavoittuvaisuutta miehet pystyy ehkä paremmin itsessään ilmaisemaan, kun ennen. Mutta en mä voi oikein kuvitella, että Innanen olisi tehnyt sen kaltaista tekstiä, mitä tekee tämän päivän räppärit. Esimerkiksi joku Mikael Gabriel, joka puhuu omista traumoistaan, tai jotain muuta. Tuntuisi, että se olisi hänelle lajina vieras. Ja ehkä se on sota-ajan perintöjäkin, että vaikeista asioista mieluummin ei puhuta. Tulee mieleen hieno biisi, minkä Danny levytti 60-luvulla Kim Brownin ja Renegates biisi Salattu suru. Siinä on hieno se lause, että: ”Sydän vaikeroi, mutta vaiennan sen äänen. Mitä tunnen, sen muita huomaamasta estän”. Ehkä sen takia se kolahtikin suomalaisille miehille, miksi siitä tuli niin iso hitti. Se jotenkin ilmaisi sen, mitä suomalainen mies on, että ei pidä näyttää tunteitaan, ei ilossa, eikä surussa. Sepi: Joo. Mä muistan Kim Brownin hyvin, olen jopa saanut tavata hänet pari kertaa. Muisto hänen sielulleen. Oma isä oli sodan käynyt mies, ja heillähän ei ollut tapana kotona puhua niistä asioita. Isä ei koskaan esimerkiksi kertonut siitä sodasta. Ja mä luulen, että se vaikutti hänen elämäänsä aika vahvasti. Siellä oltiin kuitenkin monta vuotta. Mutta kyllä mä näen, että mun isä oli kuitenkin herkkä, tunteikas, ja kyllä hänestä näki, ja hän ilmaisi sen, että missä mennään, ja kuinka mennään. Tähän mä pyrin itsekin isyydessäni, että koitan olla pojalleni avoin. Välillä otetaan yhteen, ja ollaan eri mieltä, mutta sitten istutaan kuitenkin, ja vietetään iltaa yhdessä. Nykypäivänä se miesmalli on kai enemmän semmonen avautuneempi, kun mitä se oli 50, 60, 90 vuotta sitten. Markus: Joo, kyllä. Mä muistan semmosia tapoja joskus musiikkiterapiassa, kun teen enemmän musiikkiterapiaa, niin kirje äidille, kirje isälle. Sitten kirjoitetaan kirje, ja sitten mietitään, että no, ei sitä tarvitse lähettää, jos ei halua, mutta voi lähettää. Ja sitten tehdään siitä biisi, tai taulu, tai runo. Kun taiteessahan on se hyvä puoli, että se vie vähän etäälle. Sä voit tarkkailla vähän sitä asetelmaa, ei niin sun pään sisältä, vaan jostain ulkoa käsin. Ja se jotenkin antaa sellaisen mahdollisuuden myöskin löytää ehkä toisia ihmisiä, jotka voi jakaa sitä sun fiilistä. Musiikki on sellainen, vaikka siinä ei olisi sanojakaan ollenkaan, niin kyllähän se tunteen ilmaisumuotona on tuhansien, ellei kymmenien tuhansien sanojen instrumentti, tai työkalu. Sä pystyt sanomaan siihen jotain sellasta, mitä on hirveän vaikea sanallistaa. Näkisin, että tämmönen trendi on alkanut ehkä tulemaan. Ihmiset aika paljon kertoo. Mun mielestä liittyy jopa näihin ohjelmaformaatteihin, kun katsotaan jotain, olisko se joku Vain elämää, tai jotain, missä artisti kertoo, miten hän on synnyttänyt tämän laulun, ja mihin elämäntilanteeseen se liittyy. En mä tiedä, onko ne kaikki totta, mutta se kuulostaa mun mielestä hyvältä, ja saa hyvän aasin sillan siihen biisiin. Sepi: Joo. Se on tietysti jollain tavalla käsikirjoitettu, mutta kyllähän siinä varmasti on tottakin. Se oli hyvä ohjelma, mä tykkäsin siitä kanssa, ja seurasin sitä, koska siinä tuli niin yllätyksellisiä juttuja. Ja nimenomaan nämä tarinat sitten, mikä kertoi sen, että miten se on vaikuttanut se biisi. Ne oli kivoja kuunnella. Markus: Joo. Siinä, toisin kun Innanen, vähän selitettiin. Sepi: Kyllä, joo. Markus: Avattiin mitä se symboliikka tarkoittaa, tai jotain muuta. Näkisin, että tommosella ITE-taiteella olisi täydet mahdollisuudet tämmöseen. Mä olen muutenkin sitä ITE-taidetta pohtinut niin, että esimerkiksi kehitysvammapuolella se on ihan yleinen standardi, mutta mielenterveyspuolella ei niinkään vielä. Jotenkin mä näen, että se on tulossa, tulee mielenterveyspuolelta ITE-taiteilijoita. Se olisi hienoa, varsinkin, jos niissä olisi tämmösiä Innasen kaltaisia yhteiskuntakriittisiä otteita myöskin. Siinä saisi myöskin sitä mielipidettä ilmoille. Se ei tarvitse olla pelkästään oman pään sisäistä puhetta, vaan siinä voi ottaa myöskin kantaa. Noi vanhat protestilaulut on jääny vähän pois. Sepi: Niin. Tuli mieleen kanssa, että protestilauluja ei ole tänä päivänä hirveesti tehty. Nina: Otetaanpa puhelinsoitto täältä Kulttuuriliiteristä valokuvataiteilija Veli Granölle ITE-taiteen pitkän linjan dokumentoijalle ja ITE-taiteen parissa työskennelleelle taiteilijalle. Oletko kuulolla Veli? Veli: Joo, hei vaan. Nina: Sä olet ITE-taiteen oikeastaan Suomessa tämmönen pioneeri työskentelijä, sen parissa olet tehnyt paljon valokuvataidetta, ja dokumentaatiota. Voisipa melkein sanoa, että sä olet ITE-taiteen nimenkin takana. Kerropa vähän taustaa ITE-taiteelle. Veli: No, mähän rupesin kuvaamaan näitä suomalaisia nykykansantaiteilijoita 80-luvun puolessa välissä, aloitin -85 dokumentoimaan näitä, ja kiersin Suomea ja etsin näitä taiteilijoita. Mutta silloin tietenkään tätä ITE sanaa ei ollut vielä olemassa, että se oli tämmöstä kansantaidetta, mitä mä dokumentoin. Mutta siis ihan samaa porukkaa, mitkä tunnetaan tänä päivänä ITE-taiteilijana. Vuonna 2000 lanseerattiin tämä ITE-taide sana. Siinä on takana tämä, mitä mä ajattelin tästä tämmösestä kansantaiteesta, että sillä on kiinteä sidos siihen ihmisen omaan elämäntarinaan, eli siihen, millainen se elämä on ollut, ja miten siitä monestikin vaikeuksistakin on selvitty. Niin tämä taide, mitä he tekee, niin se on jollain tavalla osa sitä selviytymistarinaa ja sitä koko elämäntarinaa. Niin mä ajattelin, että tämmönen itse tehty elämä olisi semmonen otsikko, joka sopisi hyvin kuvaamaan tätä taidetta. Ja sitten Maaseudun Sivistysliitto, joka silloin oli pistämässä pystyyn tämmöstä projektia, jossa etsitään tätä kansanomaista taidetta, niin niissä palavereissa sitten keksittiin, että lyhennetään tämä nimitys tähän ITE, I-T-E kirjaimiin. Ja sehän sitten iskeytyi aika hyvin kansan tajuntaan, ja nythän tämä kansanomainen taide tunnetaan nimenomaan ITE-taiteena. Mä edelleenkin siis toimin tämän ITE-taiteen parissa. Mä aloitin sillon 80-luvulla, mutta siinä oli pitkä tauko, että mä olen tehnyt kaikkea muuta tässä välillä, mutta nyt mä olen taas aika aktiivisesti ollut touhuamassa tätä dokumentointia. Eli mä olen ollut Satakunnassa kuvaamassa nyt kolmisen vuotta, ja juuri sitten tulee kirja ulos ITE Satakunnassa, jossa esitellään noin 70 satakuntalaista ITE-taiteilijaa. Eli tää ITE-taidehan on hyvinkin elinvoimainen taiteen alue Suomessa. Niitä tekijöitä vaan tulee vuosi vuodelta enemmän ja enemmän. Mä kuvittelin joskus aikoinaan, että tämä on katoavaa kansanperinne tyylinen juttu, mutta se ei pidä ollenkaan paikkaansa, vaan tämä uusiutuu, tulee uusia ihmisiä, ja nuorempia, ja naisia, kaikenlaista ihan uutta visualisuutta ihmiset keksii. Eli tämä on todellakin kiinnostava taiteen alue edelleenkin, ja tulee olemaan tulevaisuudessakin. Se ei tosiaankaan tarkoita pelkästään semmosia patsaita, mitä ihmiset pystyttää pihoillensa. Moni ajattelee, että ne on ukkoja, jotka tekee puuveistoksia pihoille, mutta tämä on tosi monimuotoista tämä ITE-taide, että siellä on kaikenlaista kierrätystaidetta, ja pienoismalleja, ja kaikenlaista. Ne muodot ikään kuin ihan loputtomasti varioituu, mitä ihmiset keksiikään rakennella. Nina: Silloin aikoinaan mä törmäsin myöskin tähän ITE-taiteeseen, olin mukana sitä dokumentoimassa silloin 2000-luvun alkupuolella, ja luuhasin erilaisia autotalleja, ja prätkätalleja ja kuvasin tätä, ehkä vähän sillä tavoin arjenkin luovuutta siellä, miten se näyttäytyy näitten ajoneuvojen kautta. Mutta miten sä ajattelisit, että mikä merkitys sillä voi olla, että oma luovuus löytyy siitä omasta elämästä, ja ehkä aika läheltäkin arkisuutta? Veli: Tämä taiteen tekeminen ja tämmönen luovuus, joka on kaikissa ihmisissä olemassa, niin se voi olla todella merkittävää. Niin kun mä äsken mainitsin sitä, että tämä itse tehdyn elämän idea, siis se, että ihminen voi ikään kuin rakentaa elämäänsä sen luovuuden avulla. Esimerkiksi ihmiset käsittelee jotakin vaikeita muistojansa, jotakin lapsuuden traumoja voi monet käsitellä niillä taideteoksillaan. Tai he voi käsitellä jotakin hyvinkin arkisia vaikeuksia, vaikka sitä, että on jouduttu luopumaan jostakin ammatista, ja sitten jouduttu rakentamaan elämää uudelleen. On tapahtunut jotakin ikävää elämässä, niin ikään kuin käsitellään sitä ongelmaa. Mutta sitten toisaalta myöskin rakennetaan uutta elämää niitten teosten kautta. Niin se on ihan valtavan palkitsevaa näille ihmisille näiden teosten tekeminen. Ja sitten, kun minä, tai joku muu vierailee heidän luonaan, he kertoo näistä teoksista, niin he samalla ikään kuin käsittelee myöskin näitä koko elämänsä isoja kysymyksiä. Eli mä voin sanoa, että kyllä nämä ITE-taiteilijat ja ihmiset, jotka tekee luovaa työtä, niin kyllä he on aika tyytyväisiä ihmisiä. Mutta eihän se tietenkään sillä tavalla, jos sä teet jonkun teoksen, niin eihän se ikään kuin kestä se onni kovin pitkään, että sitten täytyy tehdä taas seuraava teos. Eli elämä alkaa tavallaan muuttua semmoseksi produktiiviseksi, että ruvetaan tekemään niitä teoksia, ja sitten nälkä kasvaa syödessä. Ja sitten sitä onkin yhtäkkiä taiteilija, ja onkin tupa täynnä taidetta, tai piha, tai seinät. (naurua) Olen hauskoja tapauksia monia kohdannut, missä ihmiset on ikään kuin rakentaneet itselleen ihan uuden identiteetin, uuden tavan elää taiteen kautta. Markus: Joo, moikka Veli munkin puolesta, Markus Raivio tässä. Mua kiinnostaa tämä ITE-taiteen alkuperä. Nimenomaan kehitysvammaisten puolelta tunnistan tämän Maaseudun Sivistysliiton ja Kettukin toiminnan oikein hyvin. Mä olen oikein odotellut, että koska se sama standardisoituminen ja alan kulttuuri tukisi myöskin mielenterveystoipujien mahdollisuutta alkaa ITE-taiteilijaksi. Mitä mieltä sä olet? Miten tämä olisi mahdollista? Veli: Joo. Tämä työpajatoiminta, mä en tiedä, mitä sanaa käytetään nykyään. Mutta siis tosiaan kehitysvammapuolellahan on pitkään ollut tämmöstä työpajatoimintaa, missä ihmiset ovat voineet käyttää luovuuttaan, esimerkiksi Kaarisilta on yksi pioneeripaikka, jonka toimintaa tunsin aikoinaan. Eli sehän on hyvin toimivaa, ja palkitsevaa, ja elämänlaatua kohottavaa selvästi näille nuorille, ja vähän vanhemmillekin. Mutta miten sitten mielenterveyspuolella toimitaan? Siellä on varmaan erilaisia toimijoita, jotka voisi tähän tarttua, ja toteuttaa tämmösiä työpajatyyppisiä ympäristöjä, missä ihmiset voisi työskennellä. Mutta tietenkin jokainen voi myöskin tehdä ihan itse valintoja, ja ruveta tekemään taidetta. Se aloittaminen voi olla joskus vaikeeta, tai taidot ei ehkä tunnu riittäviltä, että voisi ruveta tekemään luovia teoksia. Mutta ehkä just tutustumalla tähän ITE-taiteeseen itse kukin voi huomata sen, että ei siinä mikään Rembrandt tarvitse olla, että voi ryhtyä tekemään töitä, ja niitä voi myös esittää ihmisille. Eli sen kynnyksen pitäisi olla aika matala kyllä siinä, kun ihminen rupeaa jotakin tekemään, niitä laatukriteerejä ei saisi itselleen pistää kovinkaan kummoisia. Pääasia, että saa työn alkuun, ja sitten ne taidot alkaa siinä kehittymään, ja yhtäkkiä huomaa olevansa ihan toinen ihminen. Monelle on kyllä käynyt näin, että ovat löytäneet sen elämänilon luovuuden kautta. Nina: Erittäin hienoa. Toi on just se sanoma, jonka mä toivoin, että mä saan kuulla sun suusta sanottuna tänään. Meillä on täällä Kulttuuriliiterin seinällä Martti Innasen teos Tyrnävän Viljon hirmuinen rumpusoolo, jota myöskin olet päässyt katsomaan tässä ennakkoon. Miten sä kuvatulkkaisit tätä teosta? Mitä siinä teoksessa sun mielestä on? Veli: Tämähän on aivan hulvaton teos. Siinähän on aika monta tarinaa selvästi luettavissa. Siinähän on tämä Viljo itse siinä soittaa rumpuja kuvan keskellä, ja hän on raahannut sen rumpunsa tommosen kylän raitille, ja siinä paukuttaa. Ja sitten ympärille on kerääntynyt erinäinen porukka, eli kyläläisiä, ja näyttää siellä joku kaupunkilainenkin olevan joukossa. Ja Viljo paukuttaa rumpuja aivan hullun lailla. Tämähän on just semmonen hetki, kun jonkun luovuus ikään kuin tulee esille. Monesti justiin, kun ihmiset rupeaa tekemään jotakin omaperäistä, niin kaikki hämmästyy sitä suunnattomat, että mitä ihmettä? Hänhän oli aivan normaali ihminen tähän saakka, miten hän nyt tommosta tekee? Eli kyllähän siinä ennakkoluuloja väistämättä monesti tulee kohtaamaan. Mutta ne pitää sitten reippaasti vaan sivuuttaa, ja jatkaa vaan sitä omaa tietänsä. Ja tossahan Viljo selvästi, vaikka siellä heristellään kaulimia, ja koirat murisee, ja osa porukasta suhtautuu hyvinkin ennakkoluuloisesti, niin sillä ei näytä olevan minkäänlaista vaikutusta Viljon rummutukseen. Eli se on hyvä esimerkki siitä, että miten pitää suhtautua siihen omaan asiaansa. Eli pitää vaan puskea ja pitää vaan olla luova. Sitten tässä on hauskoja hahmoja muutenkin. Ehkä siellä on joku kaupunkilainen, joka osoittaa sormella ja nauraa hänelle. Siis aina on niitä Besserwissereitä, jotka sitten tulee neuvomaan ja ehkä mollaamaankin. Se kuuluu asiaan, että elämässä pitää vaan hyväksyä se, että se oma juttu ei ole kaikkien juttu. Pitää vaan ajatella se, mikä tuottaa sulle iloa, niin jos se on jonkun mielipaha, niin ei voi mitään. Pitää vaan jatkaa rummutusta, ja ehkä sieltä löytyy sitä myönteistäkin palautetta. Jotkut siinä katsoo selvästikin omankin maailmassa jossakin käännekohdassa, että kun he näkee Viljon soittavan, niin ehkä hekin oivaltavat jotakin olennaista ihmisenä olemisesta. Viljo on ylittänyt ikään kuin sen, mitä ihmiseltä odotetaan. Hän on päättänyt ottaa oman elämänsä omaan käyttöönsä, ja tuottaa sillä itselleen iloa. Ehkä joku muukin voi kokea sen saman oivallukset. Ei me olla täällä vaan täyttämässä normeja, vaan me ollaan elämässä elämää. Nina: Kiitos Veli. Kiitos, että olit meidän vieraana Kulttuuriliiterissä ja raotit meidän liiterin ovea auki ITE-taiteelle. Kiitos tosi paljon, ja hyvää kesää sulle sinne taiteen pariin. Veli: Kiva, kiitos samoin teille, ja tehkää taidetta! Nina: Eiköhän me anneta tässä meidän kuuntelijoille luovuus- ja ilmaisuhaaste. Ja toivotaan, että osallistutte meidän Kulttuuriliiteriin mukaan omalla ilmaisulla. Mikä on sun hirmuinen rumpusoolo? Tee siitä oma teos. Se voi olla ääniteos, maalaus, valokuva, runo, mikä vaan, mikä sua inspiroi. Ja lähetä se mukaan meidän Instagramiin #kulttuuriliiteri#MTKL. Niin. Otetaanko me vielä hirmuinen loppurumpusoolo? Markus: Otetaanpa vielä toinen rumpukierros. Tehdäänkö kaiut, jos sä aloitat ja mä vastaan sulle. (RUMMUTUSTA) Nina: Kiitos Markus Raivio ja Sepi Sundman, että saatiin narautettua meidän Kulttuuriliiterin ovi kesäksi auki. Ja saadaan toivottavasti monta hirmusta rumpusooloa aikaiseksi. Mitä haluatte vielä antaa lähtösanoiksi tai lähtölaukaukseksi sinne ilmaisun äärelle meidän kuuntelijoille? Markus: Julkaise kaikki mitä teet. Sepi: Siitä vaan tekemään! Nina: Kiitos. Markus: Kiitoksia.

Tilaa uutiskirjeemme