Vaaditaanko meiltä hirveästi vai vaadimmeko itse itseltämme?
Olen 27-vuotias vastavalmistunut ekonomi. Olen onnellisempi kuin vuosiin ja stressaan vähemmän kuin ikinä, mutta valitettavasti samaa en ole kuullut yhdeltäkään opiskelijakollegaltani.
Olen aina ollut todella hyvä koulussa, varsinkin tieteellisissä aineissa kuten matematiikassa. Vaikka minulla on ollut kymppi myös taideaineissa, niin kaikille tuntui olevan itsestään selvää, että menen yliopistoon, minun tapauksessani kauppakorkeakouluun. Ei kukaan sinänsä pakottanut, eikä sukuni ole akateeminen, se vain tuntui olevan yleinen mielipide, että sinne minun kuuluu mennä.
Ensimmäisenä opiskelijavuotenani Turun kauppakorkeakoulussa ryypättiin 3–4 päivää viikossa, samalla kun totuteltiin uuteen paikkakuntaan, uusiin ihmisiin, uuteen oppimisympäristöön – ja siihen päälle koin, että on ihan hyvä tehdä vielä kolmea eri työtä toisessa kaupungissa. Vaikka itse vasta opiskelin ensimmäistä vuotta laskentatoimea, torstaisin suunnittelin perjantaille koko päivän kestäviä laskentatoimen luentoja, jotka vedin Helsingissä valmennuskurssilaisille. Yleensä lauantait tein jotain face-to-face-promokeikkaa ja yöksi menin vielä yökerhoon juontamaan karaokea. Sunnuntaina parin tunnin unilla matkustin takaisin Turkuun aloittamaan uuden samanlaisen viikon.
Kauppiksen kulttuuriin kuului, että ahkeruutta ihailtiin. Ei kukaan sanonut, että ”Hei eikö toi ole vähän liikaa? Pitäisikö sinun jättää myös aikaa lepäämiselle?”
Kauppiksen kulttuuriin kuului, että tämmöistä ahkeruutta ihailtiin. Ei kukaan sanonut, että ”Hei eikö toi ole vähän liikaa? Pitäisikö sinun jättää myös aikaa lepäämiselle?”. Joskus varasin YTHS:lle ajan ajatuksena mennä juttelemaan, kun olin niin väsynyt ja itkuinen. Sitten kuitenkin peruin sen, kun ajattelin, että ehkä jollain menee vielä huonommin ja hän tarvitsee varaamani ajan vielä kipeämmin.
Vasta viidentenä opiskelijavuotenani tajusin ensinnäkin sen, että olen todella introvertti, ja kaikki ne opetus-, promo- ja juontotyöt olivat minulle todella uuvuttavia. En ollut lähellekään oma itseni, vaan esitin koko ajan jotain roolia. Kävin lopulta YTHS:n terveydenhoitajien, psykologin ja psykiatrin kanssa juttelemassa uupumuksesta, jatkuvasta itkuisuudesta ja siitä, että ei vain yksinkertaisesti ollut hyvä olla. Oli niin ihanaa, kun joku sanoi ”Hei sulla on ollut tossa ihan hirveesti hommaa, ei ihme, että oot ihan rikki.” Itkin vastaanotolla silmät päästäni helpotuksesta. Päätin, etten enää tee vastaavia töitä. Päätin myös ensimmäistä kertaa, että en tee töitä koulun ohella muutamaan kuukauteen, vaan keskityn viimeisiin kursseihin ja gradun kirjoittamiseen.
Ironista tässä on se, että ei kukaan minua ole ikinä kehottanut tekemään niin kovasti töitä.
Ironista tässä on se, että ei kukaan minua ole ikinä kehottanut tekemään niin kovasti töitä. Ihan itse loin ne paineet itselleni. Minulle tuli huono omatunto heti, jos en saanut jotain hyödyllistä aikaiseksi. Kaikki tunnit piti käyttää hyväksi, enkä osannut rentoutua. Rentoutuminenkin oli tietoisesti suoritettava tehtävä.
Kun kaikki kurssit oli suoritettu, muutin takaisin kotikaupunkiini Espooseen kirjoittamaan gradua loppuun. Aloitin samalla IT-konsulttiharjoittelijana. Sekin tuntuu olevan yleinen normi, että gradua kirjoittaessa opiskelijan kuuluu jo samalla hakea jotain hyvää (lue: stressaavaa) oman alan harjoittelua tai työtä ja koittaa pärjätä siinä samalla, kun pitäisi kirjoittaa elämänsä vaikein tutkielma.
En haluaisi vanhana katsoa elämääni taaksepäin ja miettiä, että olinpa stressaantunut koko elämäni siihen asti, että pääsin eläkkeelle.
Jostain luin, että stressi voi tappaa ja huomasin itsekin, kuinka paljon se aiheutti minulle sekä henkisiä että fyysisiä oireita. Vain muutaman kuukauden päästä ymmärsin, etten taaskaan ollut onnellinen töissä. En viihtynyt avokonttorissa, jäin yksin toimistolle syömään eväitä, kun muut menivät lounaalle, ja mietin vain, että pääsisipä kotiin maalaamaan rauhassa. Olin aiemmin vaihtanut tv:n katselun iltaisiin maalaussessioihin, ja se oli tuntunut auttavan stressiini. Suureksi yllätyksekseni maalaukseni alkoivat mennä kovaa vauhtia kaupaksi somen kautta. Silloin tein päätöksen, että laitan oman hyvinvointini kaiken edelle. Lopetin työt ja ryhdyin täysipäiväiseksi taiteilijaksi.
Tein gradun kaikessa rauhassa loppuun, ja nykyään teen töitä juuri sen verran kuin tuntuu hyvältä. Jos olen uupunut, lepään. Jos olen stressaantunut, en ota enempää töitä itselleni. Edelleen valitettavan moni opiskelukollegani, varsinkin ne, jotka pääsivät kaikista halutuimpiin ja arvostetuimpiin työpaikkoihin, ovat jatkuvasti stressaantuneita ja uupuneita.
Olen erittäin onnekas, kun sain tehtyä harrastuksesta työn, ja tiedän, että se ei ehkä suurimmalle osalle ole ratkaisu. Toivoisin kuitenkin, että opiskelu- ja työkulttuuri muuttuisi maksimaalisen tehokkuuden tavoittelusta enemmän onnellisuuden ja hyvinvoinnin tavoitteluun. Kerran täällä vain eletään, enkä haluaisi vanhana katsoa elämääni taaksepäin ja miettiä, että olinpa stressaantunut koko elämäni siihen asti, että pääsin eläkkeelle. Toivoisin myös, että avun hakemiseen ja saamiseen olisi mahdollisimman pieni kynnys, jotta burnouteja ja masennusta voitaisiin ennaltaehkäistä hyvissä ajoin.
Kirjoittaja Lotta Sirén on espoolainen taidemaalari.