Työn merkityksellisyys voi suojata uupumiselta

Seinällä tikittävä kello näyttää varttia yli viittä aamulla. Istun kannettavani ääressä, kirjoitan tekstiä, jonka deadline on parin tunnin päästä, ja mietin omaa suhdettani työn tekemiseen. Olen 51-vuotias nainen ja tehnyt töitä 15-vuotiaasta eli nopealla laskuopilla kantanut jonkin paksuisen korteni yhteiseen kekoon 36 vuoden ajan. Kaikki työni ovat olleet pätkätöitä, en ole koskaan saanut kuukausipalkkaa. Teini-iän mallintöistä tai torimyyjän hommista ei pidetty vuosilomia, maksettu ilta-, sunnuntai- tai ylityölisiä eikä menetettyä työtuloa korvattu sairastaessa. Sama on pätenyt myöhemmin toimittajana, seksuaalikasvattajana, kirjailijana ja käsikirjoittajana. Epävarmuuden sietokyky on kasvanut nopeammin kuin eläkekertymä, mutta välillä on ollut tilanteita, joissa mieli on ollut murtua.

Pelkäsin koko ajan, etten ole tarpeeksi huonossa kunnossa saadakseni apua.

Yhtenä yönä istuin lattialla selkä seinää vasten ja odotin, että psykiatrisen poliklinikan puhelinaika alkaa aamukahdeksalta. Puhelimeen vastasi ystävällinen ääni, jolle kerroin tilanteestani, ja pelkäsin koko ajan, etten ole tarpeeksi huonossa kunnossa saadakseni apua. Silloin huoli oli turha ja pääsin heti avun piiriin – sillä seurauksella, että sain monien kiemuroiden kautta Kelan tukea neljävuotiseen psykoterapiaan. Mutta kaikilla ei ole voimia, tietoa tai taloudellistakaan mahdollisuutta samaan – jo psykoterapian omavastuuosuus voi olla kynnyskysymys monille – saati että osaisi sanoittaa tilannettaan ulkopuolisille oikein termein, löytäisi sopivan terapeutin tai tietäisi edes, minne soittaa ja milloin. Opetussuunnitelmassa voisikin olla Ruotsin kaltainen elämänhallinta-aine, jossa tuon kaltaisten asioiden oppimista pidetään yhtä tärkeänä kuin prosenttilaskujen tai Euroopan pääkaupunkien haltuun ottamista.

Työelämän epävarmuus voi vaikuttaa itsetuntoon ja identiteettin.

Kolmannessa romaanissani käsitellään dynamiikaltaan vahingollisen parisuhteen lisäksi myös sitä, miten työelämän epävarmuus voi vaikuttaa itsetuntoon, identiteettiin ja siihen, miten ihminen peilaantuu omista läheistä tai ulkomaailmasta. Kyseisen romaanin kirjoittaminen on ollut eri syistä pitkä ja raskaskin prosessi – osaksi siksi, että sitä on pitänyt kirjoittaa muiden töiden ohessa iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Olen monena sudenhetkenä miettinyt, mikä saa ihmisen tekemään työtä, josta saatava korvaus ei ole missään suhteessa siihen käytettyjen työtuntien kanssa.

Mutta ei työn hedelmiä korjata kaikissa muissakaan ammateissa pankkitilin saldoa kartuttamalla. Erilaiset hoivatyöt päiväkodeista ikäihmisten hoitamiseen vaativat poikkeuksellista jaksamista ja organisaatiokykyä. Johtavissa ammateissa vastuu painaa yhtä paljon kuin valta. Opettajan ja lastenhoitajan pitää lasten lisäksi pärjätä vaativien vanhempien kanssa. Luovissa töissä ihmisen on puolestaan suostuttava valaisemaan aika armottomalla valolla sisäistä maailmaansa – se vaatii pelottomuuden ja leikkimielen lisäksi heittäytymistä ilman, että on mitään varmuutta siitä, että joku ottaa kiinni.

On etuoikeus tehdä työtä, jolla on pieni tai isompi merkitys myös muille.

Taiteen tekeminen vaatii tekijältään heittäytymistä, joustavuutta ja kroonista epävarmuuden sietokykyä todellisuudessa, jossa oma työpaikka luodaan joka aamu uudelleen – niin kuin juuri tänäänkin tapahtui tekstiä kirjoittaessa. Silti on etuoikeus tehdä työtä, jolla on pieni tai isompi merkitys myös muille, oli se sitten abstraktia kirjailijan työtä tai konkreettisempaa sairaanhoitajana, palomiehenä tai pappina ihmisten hoitamista ja auttamista. Sivistysvaltion mitta on se, miten kohtelemme heikoimpia ja millainen asema taiteella on – ilman hoivaa ja henkistä pääomaa olemme jokainen aika köyhiä.

Työssä jaksamisen ja mielenterveyden tukemista pitäisi löytyä yhden puhelun päästä.

Edesmennyt ystävä, kirjailija Jussi Kylätasku muistutti aina, että siellä missä siunauksensa tunnistava kirjailija käy kalassa tai kastamassa leipänsä, ei kenenkään muun kannata heti käydä. Sitä harjoitellessa kuluu toivottavasti seuraavakin neljännesvuosisatani. Ja nykyään luulen jo ymmärtäväni lähteä lenkille tai metsään kävelylle, kun usko oman työn merkitykseen alkaa horjua tai vanne muuten vaan puristaa liikaa päätä. Uskon myös tunnistavani ajoissa, milloin kannattaa hakea apua muualtakin kuin lenkkipolulta, jos lepo, liikunta ja läheisten tuki ei riitä. Olisikin tärkeää, että työssä jaksaminen ja mielenterveyden tukeminen olisi yhden puhelun eikä kymmenien kulmien ja mutkien takana – oli ammatti mikä tahansa.

 

Kirjoittaja Nina Honkanen on helsinkiläinen kirjailija, käsikirjoittaja ja seksuaalikasvattaja.