Diagnoosi on kuin turvapeitto, jonka alla makaa oikea tunteva ihminen

Sinä kesänä kaikki muuttui. Olin 21-vuotias ja saanut elämäni ensimmäisen työpaikan laulajana ja ammattimuusikkona. Olin muuttanut kesäksi toiselle paikkakunnalle työn perässä, ja vaikka kotiin jäi rakas avopuoliso, olin into pinkeänä uuden äärellä ja valmis heittäytymään esiintyvän taiteilijan maailmaan täysin rinnoin.

Tuo kesä oli elämäni paras ja elämäni kamalin.

Eloisa työyhteisö, haastavat näyttämöharjoitukset, pitkät päivät ja raskaat huvit veivät mennessään nopeasti. Jo muutaman viikon jälkeen huomasin itsessäni muutoksen. Minulla oli energiaa enemmän kuin koskaan aiemmin, en tarvinnut unta enkä ruokaa, jaksoin juhlia kaikki yöt ja harjoitella kaikki päivät. Olin elämäni voimissa – tai näin luulin.

Olin elämäni voimissa – tai näin luulin.

Kesän puolivälissä homma karkasi käsistä. Menetin kontrollin itsestäni ja käytöksestäni. Voimakkaat ihastumiset, liika alkoholin käyttö ja maaninen työnteko saivat yliotteen psyykestäni. Sain paniikkikohtauksia, en pystynyt syömään, nukuin kolme tuntia yössä ja tein joka ilta kolmen tunnin näytöksiä. Pian sotkin myös yksityiselämäni niin pahasti, että erosin dramaattisesti avopuolisostani. Surin loppukesän eroa juhlimalla ja työskentelemällä yhä enemmän ja nukkumalla ja syömällä vieläkin vähemmän.

Kun työpestini päättyi, unelmakesääni ympäröivä kupla puhkesi. Löysin itseni kotikaupungistani, mutta jotain oli muuttunut. Siellä ei enää odottanutkaan koti, puoliso ja työpaikka. Todellisuus räjähti vasten kasvojani ja murenin täysin. Oloni oli sietämätön.

Unelmakesäni laukaisi elämäni ensimmäisen hypomanian.

Muutama viikko kotiin paluuni jälkeen tuntui, kuin alkaisin herätä pitkästä unesta. Pohdin menneitä kuukausia enkä tunnistanut tapahtumia. Kaikki tuntui käsittämättömältä. Koin kaikesta suunnatonta häpeää, kipua, ahdistusta ja ennen kaikkea pelkoa. Pelkäsin, koska en tunnistanut sieltä itseäni. Hankkiuduin psykiatrian poliklinikalle, sain masennusdiagnoosin ja lääkityksen. Mutta kun viimein löysin sopivan hoitavan lääkärin, myös diagnoosini muuttui. Minulla todettiin toisen asteen bipolaarihäiriö. Silloin unelmakesäni sai uuden merkityksen: kesä, joka laukaisi elämäni ensimmäisen hypomanian.

Olin diagnoosista hämmentynyt ja peloissani mutta suunnattoman helpottunut. En ollut aiemmin kuullut sanaa hypomania, ja yhtäkkiä sana laskeutui kaikkien mieltäni askarruttavien kysymysteni päälle kuin turvapeitoksi. Yhtäkkiä ongelmallani oli nimi ja erikoiselle käytökselleni selitys. En ollutkaan paha, huono tai läpimätä – olin sairas.

En ollutkaan paha, huono tai läpimätä – olin sairas.

Kognitiivisen psykoterapiani alkuvaiheilla kävi ilmi, että voimakkaat hypomaniajaksot tulisivat olemaan suurin ongelmani. Neljän seuraavan vuoden aikana sairastin hypomanian kuusi kertaa. Ne kestivät kolmesta kuuteen viikkoa, ja niitä seurasi aina neljän viikon varjoaika, jolloin makasin kuin sumussa yrittäen jälleen kerran ymmärtää, mitä juuri oli tapahtunut. Viisi vuotta sairastumiseni jälkeen, 26-vuotiaana, hypomaniat alkoivat vähentyä ja lieventyä selvästi.

Nyt viimeisen kolmen vuoden aikana en ole sairastunut kertaakaan varsinaiseen hypomaniaan, minkä vuoksi olen kyseenalaistanut diagnoosini moneen kertaan. Minua ovat kuitenkin vaivanneet masennusjaksot, ahdistuneisuushäiriö, paniikkikohtaukset sekä myös ajoittaiset lyhyemmät vauhtijaksot. Olenkin alkanut ymmärtää yhä paremmin sairauteni laatua: se ei ole staattinen ja ikuisesti itseään toistava, vaan muotoaan muuttava, ailahtelevainen ja tilannesidonnainen sairaus.

Olen työskennellyt esiintyvänä taiteilijana, säveltäjänä ja kouluttajana yli kymmenen vuotta. Työni on projektiluontoista, työryhmät ja harjoitusprosessit intensiivisiä ja esityskaudet raskaita ja vilkkaita. Sairauteni ei ole ollut työlleni este eikä edes hidaste. Se on ollut voimavara. Vauhdikkuudesta kun on joskus myös hyötyä. Perussosiaalinen luonteeni saa tuulta alleen luovissa tilanteissa, ja tiiviit työyhteisöt buustaavat luovuuttani. Olen havainnut selkeitä yhtäläisyyksiä taiteellisen flow-tilani ja hypomaniani välillä. Kun luovuuteni saa siivet, en tarvitse ruokaa enkä unta, olen täynnä energiaa ja rakkautta, ajatukseni juoksevat ja mielikuvitukseni laukkaa. Ero hypomaniaan on se, että kun kanavoin vauhdikkuuteni johonkin, se ei saa minusta ylivaltaa. Kuka tietää, ehkä osittain tästä syystä minusta tuli taiteilija.

Pystyn kääntämään päässäni diagnoosin osaksi persoonaani.

En silti ikinä anna itseni unohtaa unelmakesääni. Yli kymmenen vuotta sairauden kanssa elettyäni olen yhä varuillani aloittaessani uuden projektin. Tarkkailen itseäni ja käytöstäni, pidän huolta rutiineistani ja varon, ettei homma lähde lapasesta. Olen kuitenkin nykyään niin tietoinen sairauteeni liittyvistä faktoista ja – kiitos terapian – niin kykeneväinen soveltamaan faktoja todellisuuteeni, että pystyn kääntämään päässäni diagnoosin osaksi persoonaani ja taiteilijuuttani.

En ole koskaan tehnyt sairaudestani numeroa. Olen kertonut diagnoosista lähimmäisteni lisäksi hyville työtovereille ja niille, joita on sattunut kiinnostamaan. En ole peitellyt asiaa, mutta vaikka mielenterveysongelmat ovat silmissäni normaaleja keskustelunaiheita kahvipöydässä – tai tässä tapauksessa takahuoneessa tai keikkabussissa – olen silti varuillani, kenelle asiaa avaan. En siksi, että minua hävettäisi, vaan siksi, etten halua tulla nähdyksi epämääräisten diagnoosilasien läpi. Kun ihmisillä ei ole tarpeeksi tietoa asioista, tulee mielipiteistä helposti yleistettyjä ja usein harhaanjohtavia. En myöskään halua, että taidettani katsotaan lääketieteellisen usvan läpi. Vielä vähemmän haluan, että sosiaalista käytöstäni saati ihmisarvoani analysoitaisiin sairauteni kautta. En ikinä käyttäisi diagnoosiani syynä ajattelemattomuudelle tai kyseenalaisille taiteellisille ratkaisuille. Syyntakeetonta sairaus ei minusta tee ja hyvä niin, tällöin lakkaisin olemasta ihminen diagnoosin takana.

Diagnoosini ei ole ollut työlleni este, vaan voimavara.

Diagnoosi on kuin turvapeitto. Sen alle on helppo käpertyä ja se antaa suojan ja selityksen, joskus jopa merkityksen. Mutta sen alla makaa oikea ihminen – hauras, syvästi tunteva ja kipeästi rakastava. Jos diagnoosi alkaa määrittää elämää ja sen taakse piiloutuu jatkuvasti ottamatta vastuuta itsestään, kasvattaa myös muuria oman sisimpänsä ja ulkomaailman välille. Tällöin turvapeitto muuttuu kokovartalokipsiksi, ja diagnoosin varjoon jää kaikki se hauraus ja kauneus, mikä tekee ihmisestä ihmisen.

 

Kirjoittaja Venla Ilona Blom on 33-vuotias helsinkiläinen muusikko, säveltäjä ja kouluttaja, jolle ihmiset ovat elämän suola.

 

 

Lue lisää kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.
Lue lisää blogejamme.