Tarinoita vertaisuudesta

Vertainen – ihmissuhde parhaimmillaan

Olen vertainen, syviä vesiä elämässäni kokenut. Ymmärrän hyvin sinua, joka tällä hetkellä huudat kuilun pohjalta, pimeydestä: onko täällä ketään? Olenhan minä siellä käynyt monta kertaa itsekin.

Hoitohenkilökunta auttaa tiedoillaan ja taidoillaan. Mutta heiltä puuttuu vertaisuuden rintaääni, joka syntyy vain ja ainoastaan kokemuksen kautta. Siksi vertainen ymmärtää jo puolesta sanasta, että maaninen vaihe on jo kulman takana. Vain saman helvetin läpikäynyt voi olla todellinen vertainen, todellinen lähimmäinen.

Vertainen ei kysy hintaa, ei hänelle kukaan maksa palkkaa. Minua itseäni on joskus autettu niin, että siitä kiitollisuudesta haluan auttaa vertaishenkilönä muita.

Kokemuskouluttajana toimiminen antaa toisen sairauden varjolla mahdollisuuden vaikuttaa tulevien hoitajien/lääkärien asenteisiin. Luokkahuoneessa on hiirenhiljaista, kun vertainen puhuu: elämästä, tuskasta, auttajista, vertaisista, ja siitä, että aurinko jälleen paistaa.

-Murmeli

 

Tarina vertaisuudesta

En ole koskaan ollut varsinaisessa vertaistukiryhmässä. Pääsin kuitenkin luovan terapian ryhmään, jossa sain olla mukana vuoden. Meillä kaikilla oli niin sanottu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Työskentelimme maalaamalla kuvia tunteistamme. Kun saimme aiheen, en koskaan tiennyt, millaiseksi kuva muodostuisi. Sitten keskustelimme, mitä tunteita maalaus meissä herätti.

Ryhmän alussa jokainen sai kertoa oman taustansa. Tiesimme, että tiedot olivat luottamuksellisia. Mukana sai olla myös, vaikka oli niin masentunut ja paha olla, ettei jaksanut tehdä mitään. Sai vain levätä ja olla mukana.

Maalaukset nostivat pintaan monenlaisia tunteita, joiden olemassaoloakaan ei ollut aikaisemmin tiedostanut. Iloitsin maalaamisesta ja vertaisten seurassa olemisesta. Sain sieltä hyvän ystävän, jonka kanssa olen vieläkin tekemisissä. Tuntui hyvältä keskustella muiden kanssa lääkityksestä ja niiden sivuvaikutuksista ja miten omaiset ja tuttavat kokivat sairautemme. Iloitsin maalaamisesta, tosin kotona siitä ei tullut mitään.

Ryhmässä puhkesi myös runosuoneni. Olen julkaissut kolme omakustanne runokirjaa. Nytkin runoilen pöytälaatikkoon. Runot syntyvät usein, kun olen liikkeellä luonnossa.

Vaikka sairauteni luokitus on bipolaarinen, poden kuitenkin eniten masennusta. Miehenikään ei ymmärrä, mistä masennukseni tulee. Itse olen oppinut hyväksymään oireeni. Osaan säätää lääkitystäni tuntemusteni mukaan.

En käy enää terapiassa tai ole missään ryhmässä. Osaan myös säännöstellä elämääni niin, etten hanki liikaa harrastuksia, ja noudatan säännöllistä unirytmiä. Tämä auttaa mielenterveyteni säilymiseen. Masennus on minulle edelleen arka asia, koska harvat ymmärtävät sitä.

-Sirkka

 

Vertaisryhmä

Olen pitänyt vuodesta 2002 vertaistukiryhmiä jännittäjille ja sosiaalisten tilanteidenpelosta kärsiville Hämeenlinnassa ja Riihimäellä. Ryhmät kokoontuvat kahden viikon välein syksystä kevääseen. Olen itse ollut kova jännittäjä ja pelännyt sos.tilanteita ja lopulta sairastuin vakavaan masennukseen.

Toivuttuani ajattelin miksi en voisi alkaa jakamaan tietoa ja kokemuksiani kuinka pääsin tilanteeseen jossa jännittäminen ei hallitse minua, vaan minä hallitsen jännittämistä. Nämä ryhmät ovat tärkeitä minulle ja tuovat vaihtelua ja sisältöä elämääni. Koen itseni tarpeelliseksi vaikka olenkin työkyvyttömyyseläkkeellä. Ja mikä on mainitsemisen arvoista olen itse voimaantunut ryhmiä pitäessäni. Ja olen elävä esimerkki että pahastakin elämäntilanteesta voi selvitä voittajana.

Lisäksi käyn muutaman kerran vuodessa pitämässä luentoja ko.aiheesta vajaakuntoisille aikuisopiskelijoille. Koen tätä nykyä elämäni elämisen arvoiseksi. Sanonkin ryhmäläisille ja luennoilla olijoille että otan takaisin menetetyt vuodet eli menen joka paikkaan mihin kutsutaan ja jos ei kutsuta niin tarjoudun mukaan. Olen myös kirjoittanut kirjan Jännittääkö? Pelko hallintaan yhdessä Kari Aavaston ja Pia Kaulion kanssa. -Sirpa Syrjälä Launonen

Jaa tämä sivu.Share on FacebookTweet about this on Twitter