Omana itsenään rakastettu

Kanssakulkija Peetu Ståhlberg

Mahdollisuus ilmaista itseään avoimesti lapsena antoi Peetulle hyvät eväät elämälle. Murrosiässä ei pelkkä poikamainen asenne enää riittänyt itsensä kokonaiseksi tuntemiseen, vaan hän hakeutui sukupuolenkorjausprosessiin. Tänään kaksikymppinen nuori mies elää onnellista elämää ja näkee tulevaisuutensa valoisana.

– Naispuolisten kavereiden on ollut helpompi ottaa vastaan muutokseni kuin miesten. En kuitenkaan ole menettänyt yhtään ystävääni tämän takia, Peetu hymyilee.

– Naispuolisten kavereiden on ollut helpompi ottaa vastaan muutokseni kuin miesten. En kuitenkaan ole menettänyt yhtään ystävääni tämän takia, Peetu hymyilee.

 

Helsingissä sijaitseva Kumpulan kaupunginosa on täynnä kiehtovia metsiä ja kivoja puistoja, joissa on tilaa seikkailla. Siellä oman lapsuutensa vietti Peetu Ståhlberg, omien sanojensa mukaan rasavilli vekara, jolla oli aina vainua mielenkiintoisille jutuille.

– Olin tosi vilkas, ja kehittelin kavereideni kanssa erilaisia ideoita. Aina kaikki asiat eivät olleet ehkä ihan sallittujakaan, hän muistelee.

Vanhempiensa eron jälkeen Peetu jäi isänsä kanssa kaksin asumaan. Äitinsä luona hän asui kouluikään saakka noin puolet ajasta ja sai sieltä puolelta vielä kaksi sisarpuolta.

– Sain kasvaa vapaasti, eikä kukaan rajoittanut menemisiäni. Vanhempani luottivat minuun.

Kumpulan kaksiluokkaisessa sivukoulussa kaikki lapset tunsivat toisensa, suurin osa oli naapureita keskenään.  Peetulla oli paljon kavereita, joista suurin osa oli poikia. Heidän kanssaan leikit olivat luontevampia, yhteys löytyi helpommin. Yksi asia erotti kuitenkin Peetun selkeimmin muista pojista: hänen tuolloinen nimensä.

– Muistan, kuinka kerran eräs äidinkielen opettaja kysyi minulta, miten pojalle on oikein annettu tytön nimi.

Opin jo varhain, että
maailmaan mahtuu erilaisuutta.

Värikäs ympäristö rohkaisi

Onneksi Peetun kasvuympäristön kuului monenlaisia ihmisiä, jotka saisivat kukoistaa kukin omalla laillaan.
– Isäni työskenteli lavastajana ja tapasi työnsä kautta monia boheemeja ihmisiä, joista osasta tuli meille perhetuttuja. Opin jo varhain, että maailmaan mahtuu erilaisuutta ja että se on meille kaikille rikkaus.

Koska Peetulla oli tilaa kasvaa omana itsenään, eikä paineita tyttökulttuuria kohtaan tullut vanhempienkaan taholta, olivat lapsuusvuodet pääosin onnellisia. Energisellä lapsella oli paljon kavereita, ja jalkapalloharrastus paikallisessa urheiluseurassa Toukolan Teräksessä oli mieluinen. Murrosikään tultaessa oli väistämätön kuitenkin kohdattava.
– Muistan kyllä tunteneeni jo lapsena vierautta omaa kehoani kohtaan, mutta asia oli silloin helpompi sivuuttaa.

un vartaloni alkoi muuttua naiselliseksi, aloin oireilla voimakkaammin psyykkisesti. Olin ahdistunut ja masentunut, en tuntenut kehoani omakseni.

Noin nelisen vuotta sitten Peetu päätti vihdoin hakea apua.
– Koska en tiennyt mihin suuntaisin, otin asian puheeksi isäni kanssa, joka oli läheisin ihminen minulle. Aloitus ei siitä huolimatta ollut helppoa. Muistan yhä, kuinka minua pelotti kertoa tunteistani, vaikka luotinkin häneen.

Päätös kuitenkin oli oikea, ja Peetu sai täyden tuen isältään.

Nuoruus keskellä korjausprosessia

Isän kanssa yhteistyössä Peetu selvitti, että prosessin ensimmäinen vaihe olisi lähetteen hankkiminen. Se ei ollut kuitenkaan ihan yksinkertaista. Isä soitti Peetun puolesta terveysasemalle, josta vastattiin, että asian kiireettömyyden takia aikaa saisi odottaa pitkään.

– Onneksi isä tuli uudelleen apuun ja kustansi yksityislääkärin käynnin. Sen jälkeen kaikki kävi nopeasti ja pääsin HYKSin sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalle.

Viimeiset kolme vuotta on mennyt keskellä fyysistä muutosprosessia, joka on toki vaikuttanut Peetuun myös psyykkisesti.
– Psykologin kanssa käymistäni keskusteluista en kauheasti pitänyt, ja lääkärin suhtautuminen mieheyteen ja naiseuteen oli kovin stereotypistä. Kaikki on kuitenkin sujunut hienosti, ja suurin osa vuosien aikana tapaamistani ammattilaisista on ollut hyviä tyyppejä. Jatkossa minulla on mahdollisuus olla omahoitajaani yhteydessä, jos koen siihen tarvetta, hän kertoo.

Vaikka Peetun kokemat asiat ovat olleet isoja ja muutokset suuria, ei hän löydä kokemuksesta juurikaan negatiivista.
– Tai no, pari asiaa kyllä arvelutti. Henkilötunnuksen vaihtaminen ei ollut hirveän yksinkertaista ja periaatteessa minua harmitti, että sen saadakseen piti luopua oikeudestaan synnyttää biologisia lapsia. Vaikka käytännössä lasten hankkiminen ei ole minulle enää mahdollista, on kyseessä minun ja myös monien muiden ihmisten mielestä ihmisoikeusloukkaus.

Toinen outo asia oli niin sanottu ”tosielämän koe”.
– Translaki edellyttää, että sukupuolen juridiseksi vahvistamiseksi transihmisten tulee elää noin vuoden ajan ”vastakkaisessa” sukupuolessa. Tässä kokeessa sukupuoli nostetaan näyttämölle tavalla, jolla osoitetaan, että maailmassa olisi vain yksi tapa toteuttaa miehekkyyttä tai naisellisuutta.

Lääkärin suhtautuminen mieheyteen
ja naiseuteen oli stereotypistä.

 

Uuden elämän kynnyksellä

Nyt kun korjaushoidot on saatu päätökseen, on Peetu päättämässä samalla myös opiskelujaan graafisen suunnittelun linjalla. Luovan isän poika kokee olevansa myös monella muullakin tavoin isänsä kaltainen.
– Nyt ehkä jopa enemmän kuin aiemmin, hän hymyilee.

Myös äiti, setä ja mummo ovat ottaneet tiedon Peetun korjausoperaatiosta hyvin vastaan.
– Olen yhä se sama ihminen kuin ennen korjausta. Suhteet ovat ennallaan ja läheisiä.

Näkyvin muutos sosiaalisessa elämässä on ollut se, että toisin kuin lapsena, nykyään suurin osa Peetun kavereista on naisia.

– Kaiken kaikkiaan naispuolisten kavereiden on ollut helpompi ottaa vastaan muutokseni kuin miesten, ja jotenkin myös ymmärrän tämän. En kuitenkaan ole menettänyt yhtään ystävääni tämän takia, mikä on tosi hieno juttu!

Tuleva kesä näyttää hyvältä. Kotona odottavat lentoliput Barcelonaan, jossa odottaa tyttöystävä Blanca. Pari tapasi toisensa Peetun edellisellä Espanjan reissulla. Ensimmäiset treffit johtivat yllättäen seurustelusuhteeseen.
– Lähden ilman paluulippua, ja se tuntuu keveältä ja oikealta.

Vaikka perheen perustaminen ei ole vielä ajankohtaista, on Peetu miettinyt sitäkin.
– Jos minulla olisi mahdollisuus saada biologisia lapsia, en haluaisi niitä. Mielestäni adoption kautta voi vaikuttaa moneen tärkeään asiaan. Olla vanhempi ja auttaa lasta, jolta puuttuvat omat vanhemmat, sekä ottaa kantaa myös maailman väkiluvun nousuun.

Järjestöelämä tai osallistuminen transsukupuolisten ihmisten tapaamisiin ei vedä Peetua puoleensa. Hän kokee, että transmiehenä eläminen on ollut hänelle haastavinta ennen kaikkea omien sisäisten prosessien kannalta, ei ulkopuolisen palautteen tai huomion takia.
– En ole kohdannut suuria ongelmia omassa elämässäni tämän asian takia tai joutunut puolustelemaan itseäni tai tapaani elää. Voisi ehkä sanoa, että olen päässyt helpolla. Osansa siinä on varmaan sillä asialla, että minulla on ollut mahdollisuus ilmaista itseäni lapsesta saakka siten kuin olen halunnut ja luontevaksi tuntenut. Olen saanut hyväksyntää ja rakkautta läheisiltäni sellaisena kuin olen. Minulla on ollut ystäviä. Olen saanut elää onnellista elämää.

Oman tarinan kertomisen hän kokee kuitenkin tärkeäksi.
– Jos vaikka joku, jolle asia on ajankohtainen, voisi saada tästä rohkaisua.

Teksti: Marika Rosenborg
Kuva: Saara Autere

 


Peetun tarina kaverin silmin

”Opin tuntemaan Peetun, kun aloitimme ensimmäisen luokan. Ennen peruskoulua muistan hämärästi tavanneeni hänet, kun hän oli vielä pitkähiuksinen tai ainakin nähneeni kuvia, mutta ensimmäisellä luokalla tukka oli jo leikattu lyhyeksi. Vaikka kasvoimme kouluajan yhdessä, niin meillä oli omat kaveripiirit ensimmäisestä yhdeksänteen luokkaan saakka.

Tutustuimme kunnolla oikeastaan vasta lukioaikana, jolloin ympärille muodostui loistava kaveriporukka. Peetu on aina ollut poika meille, ja se on aina tuntunut luonnolliselta.

Korjausprosessin edistysvaiheet ovat aina olleet meille ilon aiheita, vaikka toisinaan raskaitakin, jos Peetulla ei ole ollut helppoa. Hän on jaksanut kaikesta huolimatta uskomattoman hyvin. Olen ylpeä ystävästäni ja onnellinen siitä, että saan olla osa hänen elämäänsä.”

Selina Ala-Nikkola

 


Mitä on transsukupuolisuus?
Transsukupuolisuudessa on kyse sukupuoliristiriidasta, jossa henkilön sukupuoli ei vastaa sitä sukupuolta, johon hänet on syntymässä määritelty. Transsukupuoliset kokevat usein ahdistusta sellaisista kehon ominaisuuksista, jotka eivät vastaa sukupuolikokemusta, tai jos he tulevat sosiaalisissa tilanteissa kohdatuksi väärän sukupuolen edustajana. Tätä ahdistusta ja ristiriitaa kutsutaan sukupuoliristiriidaksi eli sukupuolidysforiaksi.

Hoitamaton sukupuoliristiriita voi johtaa vaikeaan masennukseen ja itsemurhaan. Nykykäsityksen mukaan transsukupuolisuutta ei pidetä sairautena, mutta sen aiheuttama sukupuoliristiriita vaatii usein hoitoa fyysisen sukupuolen korjaamiseksi.

Transsukupuolisuudessa on kysymys sukupuoli-identiteetin ja biologisen sukupuolen välisestä ristiriidasta, ei siitä, kumpaan sukupuoleen seksuaalinen kiinnostus suuntautuu. Transsukupuolinen ihminen voi siis olla niin hetero-, homo- kuin biseksuaalinenkin.
Lähde: Trasek.fi

 

 

Tunne & Mieli 2/2016

Tutustu muihin juttuihin

Tilaa lehti

 

Jaa tämä sivu.Share on FacebookTweet about this on Twitter