Nuorten kokemustarinoita

Salli

Vanhempani oli kriisissä, kun olin vasta kolmen vanha. Äitini oli alkanut juomaan viiniä pahaan oloonsa, isä pakersi keskeneräisen talorotiskon kimpussa ja ansaitsi siinä sivussa rahaa tarvikkeisiin korjaamalla polkupyöriä ja pesukoneita.  Asuttiin keskellä korpea talossa jota isä korjasi ja äiti piti pystyssä parhaansa mukaan. En itse tiennyt mitään äitini juomisesta, sillä äiti-kulta hoiti ruoan, vaatteet, iltalukemiset ja kaiken muunkin oleellisen hyvin. Eniten minua suretti, ettei isä ollut koskaan läsnä, ei koskaan leikkinyt eikä koskaan huomioinut minua, kun olin pieni. Lähiseudulla ei ollut lainkaan saman ikäisiä lapsia, joten leikin kaikki päivät yksinäni. Minulla oli hyvä mielikuvitus ja sinne uppouduinkin yleensä, kun vanhemmat riitelivät.

Tarhaan mennessä en ollut juurikaan tavannut muita lapsia, joten ryhmään joutuminen oli todella häkellyttävää ja vierasta. Olin tottunut olemaan yksin, järkeilemään asiat itse ja oma-aloitteisesti. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää ohjaajien auktoriteettia ja näin ollen kyseenalaistin heitä. Mielikuvituksessani epäilin suuren luokan salaliittoa, jossa tarhatädit, ja aikuiset yleensä, olivat kaikkia maailman lapsia vastaan.

Tarhaan lähteminen aamuisin oli kamalaa. Koulunkäyntini jatkui samalla tavalla. Opettajat pitivät minua nenäkkäänä lapsena, vaikka pidin itseäni tasa-arvoisena heidän kanssaan. Mistä lienee johtunut idealistinen maailmankuvani. Peruskoulussa olin kiusattu, mutta se ei horjuttanut itsetuntoani, vaan ihmetytti, sillä minun mielestä kaikki tuli hyväksyä sellaisina, kuin he ovat.

Vuosien kuluessa löysin yhtä ”outoja” ihmisiä kuin minä, sain kivoja iloisen värisiä pillereitä ja minusta tuli erittäin avoin ja sosiaalinen. Tulin hyvin toimeen ihmisten kanssa, olin fiksu ja filmaattinen, kerroin tarinaani muille ja toivoin näin voivani auttaa muita itseään etsiviä nuoria. Minusta tuli nykypäivän prinsessa!

Joni, 21

Olin koulukiusattu ala- ja yläasteen ajan. Tuntui siltä, ettei kukaan välittäisi tai ettei kukaan hyväksy minua ihmisenä, koska kaikki tuntemani kanssaoppilaat joko pamauttivat minua päin näköä vähintään joka toinen päivä tai vaihtoehtoisesti haukkuivat minut maanrakoon.

Kiusaaminen jatkui kouluajan ulkopuolellakin, joten
ennen pitkää murruin täysin. Äitini oli neuvoton, kun itkin pimeässä vessassa useita tunteja enkä suostunut puhumaan tai tulemaan ulos, koska pidin itseäni niin hirvittävänä olentona. Myöhemmin sitten äitini kanssa lähdimme lääkärin vastaanotolle ja lääkäri järjesti minulle ajan lastenlinnaan juttelemaan vaivoistani.

Ensimmäisen kahden vuoden ajan tuntui siltä, ettei puhuminen ”kallonkutistajalle” auttanut lainkaan. Ajan myötä löysin uusia ystäviä koulun ulkopuolelta ja vaikkei minusta tuntunut, että mielenterveysasioiden ammattilaisen kanssa keskustelu auttaisi, se oli asia joka kohotti itsetuntoani sen verran korkeaksi, että uskalsin tutustua uusiin ihmisiin. Tätä kautta muutuinkin hiljaisesta ja sisäänpäin kääntyvästä itkeskelijästä todelliseksi show-ihmiseksi.

Terhi, 22

Mielenterveydelliset ongelmani alkoivat yläasteella masennuksena. Vuosi vuodelta se paheni ja koin myös jatkuvaa ahdistusta. Yläasteen jälkeen opiskelin puolitoista vuotta toisella paikkakunnalla, ja siellä ongelmani pahentuivat entisestään. Vaikka luokkalaiseni olivat kaikki todella mukavia ja sain lähes kaikista todella hyviä ystäviä, (joiden kanssa olen tekemisissä vielä tänäkin päivänä) en tullut lainkaan toimeen soluasuntoni toisen asukin kanssa. En asunnolla ollessa syönyt juuri mitään ja ainoa kunnon ruokani päivisin olikin kouluruoka. Päässäni pyöri todella paljon synkkiä ajatuksia, jopa itsemurhaa.

Yhtenä aamuna muurini, jonka olin rakentanut synkän puoleni ympärille, murtui, ja istuin oppilaitoksen aulassa itkemässä. Koulumme psykologi sattui onneksi kävelemään juuri silloin ohi ja pelästyneenä tilastani hän päätti että minun on aika lähteä kotiin. Näin teinkin, ja opintoni siltä erää jäivät kesken.

Vietin muutaman hiljaisen vuoden kotona tehden mitään. Masennukseni paheni, ahdistus oli jatkuvaa, ja minulle kehittyi syömishäiriö. Laihduin vuodessa noin 15 kiloa ja alimmilla painoin hieman alle 45 kiloa. Onnistuin rakentamaan suojamuurini uudestaan, eikä läheiseni tästä syystä huomannut kuinka vakavasti sairas olin.

Syömishäiriöstä pääsin ylitse tavattuani ravintolakokkina toimivan henkilön, josta tuli silloinen poikaystäväni. Päällisin puolin suhteemme oli hyvä, mutta koin paljon henkistä tuskaa. Koin paljon henkistä väkivaltaa, ja itsetuntoni hajosi aivan täysin. Poikaystäväni tuntui vaativan minulta aivan liikaa. Oltuamme yhdessä noin vuoden, tapasin kesätyöpaikallani toisen miehen. Tykästyin häneen aivan heti, ja päivä päivältä huomasin pitäväni hänestä enemmän kuin pitäisi. Kesän lopulla minun ja työkaverini välille kehkeytyi pientä suhdetta, ja päätin jättää ravintolakokkimieheni ja aloin seurustelemaan työkaverini kanssa.

Tästä on nyt noin puolitoista vuotta ja olemme edelleen onnellisesti yhdessä. Tänä aikana olen saanut itsetuntoani takaisin ja olen sosiaalisempi kuin olen koskaan ollut. Kärsin edelleen masennuksesta ja ahdistuksesta. Minulla on myös paniikkihäiriö, jonka edellinen onneton suhteeni aiheutti. Mutta käyn läpi terapiaa ja minulla on uusi, sopiva lääkitys. Tunnen elämäni paranevan pikku hiljaa, ja saan kiittää paljosta ihanaa poikaystävääni – tai oikeastaan kihlattuani.

Jaa tämä sivu.Share on FacebookTweet about this on Twitter