”Olen kääntänyt vaikeudet voimavaroiksi”

23-vuotias Titta Mykkänen sairastui vaikeaan masennukseen 17-vuotiaana. Hän vastasi Mun elämä, hyvä elämä -mielenterveysviikon teemakysymyksiin.

 

Titta1

 

Mikä on auttanut sinua sairauden kanssa?

Yksi suuri asia on ollut, että olen opetellut tuntemaan itseni hyvin. Tunnen omat vahvuuteni, mutta myös ne asiat, joissa minulla on kehitettävää. Olen onnistunut kääntämään vaikeudet ja haasteet voimavaroiksi, joilla voin auttaa muita samankaltaisten ongelmien kanssa kamppailevia, ja sitä kautta olen löytänyt omaan elämään uuden suunnan. Huonoimpina hetkinäni minua auttoi musiikin kuuntelu ja ajatusteni kirjoittaminen.

Mikä on mielestäsi suurin ongelma mielenterveyskysymyksissä?

Nuorten mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet minun mielestäni huomattavasti. Osaa selittää varmasti se, että niistä puhutaan avoimemmin kuin ennen. En kuitenkaan usko, että tämä selittää kaikkea. Meillä on paljon lapsia ja nuoria, jotka voivat huonosti eikä esimerkiksi koulussa ole riittävästi tukea tarjolla. Ongelmat kotona, oppimisvaikeudet ja kiusaaminen näin esimerkiksi ovat monen nuoren arkipäivää, ja monesti tuki on riittämätöntä ja ongelmiin ei osata puuttua ajoissa tai oikealla tavalla. Monesti ongelmat pääsevät kasaantumaan, jolloin niihin on jo vaikeampi puuttua ja nuori on vaarassa syrjäytyä. Olisi tärkeää luoda monipuolisia kuntoutuspolkuja ja mahdollisuuksia nuorille löytää oma tie elämässä.

Mikä pitää sinun mielesi kunnossa?

Minulle on tärkeää, että elämä on tasapainossa ja arjessani on rutiineja. Pidän siitä, että päivääni kuuluu riittävästi erilaista tekemistä ja sosiaalisia kohtaamisia, mutta tiedän myös tarvitsevani riittävästi lepoa ja omaa rauhaa, jotta voin toteuttaa itseäni. Minulle tärkeää tällä hetkellä on perhe ja ystävät, joista saan arkeeni voimaa. Uudenlaista sisältöä elämääni tuo myös kokemusasiantuntijana toimiminen ja toisten ihmisten auttaminen, mikä on auttanut myös minua itseäni. Olen myös uudestaan aloittanut maalaamisen, joka on täysin minun oma hetkeni ja jota kautta voin purkaa omia ajatuksiani ja tunteitani.

 

Mielenterveysviikolla 18.-25.11.2018 nuoret aikuiset, jotka ovat kokeneet mielenterveyden häiriöitä, vastasivat teemaviikon kysymyksiin. 

”On tärkeää antaa myös epämiellyttävien tunteiden tulla ja olla”

36-vuotias helsinkiläinen joogaohjaaja Lotta Leiwo on sairastanut vaikean masennuksen monta kertaa. Hän vastasi Mun elämä, hyvä elämä -mielenterveysviikon teemakysymyksiin.

 

 Lotta

 

Mikä on auttanut sinua sairauden kanssa?

Terapia. Se on muuttanut suhtautumistani itseeni, menneisyyteeni, masennukseeni ja elämääni. Tässä kaikessa on auttanut myös jooga. Harjoitellessani voin turvallisesti tutkailla sekä kehon että mielen tuntemuksia ja harjoitella suhtautumista niihin. Olen saanut apua myös akupunktiosta.

Mikä on mielestäsi suurin ongelma mielenterveyskysymyksissä?

Vaikka itselläni onkin ollut onnea työnantajien suhteen ja olen aina saanut kannustavaa ja rohkaisevaa tukea työnantajiltani sairauteni kanssa, on vieläkin liikaa tarinoita, joissa työntekijä joutuu hankalaan asemaan: häntä syrjitään tai hänet koetaan epäluotettavaksi työntekijäksi, jos sairaus ”paljastuu”. Entä jos myös syöpään tai muuhun vakavaan sairauteen sairastuvat joutuisivat piilottelemaan sairauttaan peläten työuransa tulevaisuutta? Myös kunnon hoitoon pääseminen on liian vaikeaa. Jo valmiiksi voimattoman ihmisen pitää todella pinnistellä voimansa pitääkseen puoliaan saadakseen hoitoa. Olen erityisen huolissani niistä, joilla ei ole läheisiä auttamassa avun saamisessa.

Mikä pitää sinun mielesi kunnossa?

Kokonaisvaltainen itsestä huolen pitäminen. Se, että joogaan, pitää minut koko ajan hereillä oman oloni suhteen. Kun tuntuu, että uusi alamäki on alkamassa, voin tehdä muutoksia elämääni ja ehkä välttää syvimmän masennuskuopan. On tärkeää myös tunnistaa myös epämiellyttävät tunteet ja antaa niidenkin tulla ja olla. Aina ei tarvitse olla aurinkoinen ja iloinen.

 

Mielenterveysviikolla 18.-25.11.2018 nuoret aikuiset, jotka ovat kokeneet mielenterveyden häiriöitä, vastasivat teemaviikon kysymyksiin. 

Lotta ohjaa joogatunteja ja mm. Hullujen naisten piiriä Helsingissä Keholataamolla.
Sport-lehden juttu Lotasta: Jooga on syli, johon voin kaatua.

 

”Ennakkoasenteet johtuvat epätietoisuudesta”

27-vuotias iisalmelainen Miika sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Hän vastasi Mun elämä, hyvä elämä -mielenterveysviikon teemakysymyksiin.

 

IMG_4698

 

Mikä on auttanut sinua sairautesi kanssa?

Minua on auttanut hyvä tukiverkosto, johon kuuluu perhe, ystävät ja avovaimo. Heidän avullaan olen jaksanut mennä elämässä eteenpäin ja saanut voimaa huonoina hetkinä. Tasapainoiseen elämään minua on auttanut sopiva lääkitys ja Aspa-palvelut. Liikuntaharrastukset ovat myös auttaneet minua saamaan ajatuksiani muualle, niissä kun joutuu keskittymään vain urheilemiseen.

Mikä on mielestäsi suurin ongelma mielenterveyskysymyksissä?

Ennakkoasenteet mielenterveyteen liittyvissä asioissa on edelleenkin suuri ongelma Suomessa. Minun mielestäni tämä johtuu ihmisten epätietoisuudesta – mielenterveyden häiriöitä ei tunneta. Itse olen esimerkiksi joutunut avaamaan paljon sitä, mitä kaksisuuntainen mielialahäiriö tarkoittaa. Ihmisten pitäisi lisätä omaa tietoaan mielenterveydestä ja siitä tulisi puhua enemmän avoimesti.

Mikä pitää sinun mielesi kunnossa?

Minulle  tärkeää, että arkeni on tasapainossa jokaisen osa-alueen suhteen. Arkeeni kuuluu avovaimon kanssa yhdessä oleminen, ystävien tapaaminen, lentopallon ja salibandyn pelaaminen ja normaalit kotityöt, eniten pidän ruuanlaitosta. Tykkään myös tehdä töitä ja haaveena olisikin, että saisin pidempiaikaisen työpaikan.

Mielenterveysviikolla 18.-25.11.2018 nuoret aikuiset, jotka ovat kokeneet mielenterveyden häiriöitä, vastasivat teemaviikon kysymyksiin.

 

 

Amelie − elokuva, joka mullisti mieleni

 

Amelie_posterKysyitte, olenko joskus nähnyt riemastuttavan elokuvan. Kyllä – ja olen nähnyt sen useasti. Vaikka olen nähnyt kyseisen elokuvan useasti, palaan siihen aina uudelleen. Päähenkilö vaikuttaa minusta kovin tutulta ja elokuvan henkilöhahmot inhimillisiltä ja sympaattisilta. Elokuvan nimi on Amelie ja sen mainostetaan saavan katsojansa kulkemaan viikon hymyssä suin.

Amelie on lapsena yksin eristyksissä kasvaneen naisen tarina. Amelie pakeni lapsena haavemaailmaansa ja suorastaan eli niissä. Vielä vanhempanakin hänelle on ominaista nähdä maailma haaveksien, mutta myös taipumus eristää itsensä maailmasta tuon kyvyn vuoksi. Amelie päättää eräänä päivänä sattuvan tapauksen johdosta ryhtyä hyväntekijäksi. Hyväntekijän roolissaan Amelie päätyy tekemään pieniä hyväntahtoisia jekkuja naapurustonsa ihmisille, mutta törmää myös outoon nuoreen mieheen, joka jää askarruttamaan häntä. Elokuvan rungoksi muodostuukin tarina ujon Amelien pyrkimyksestä lähestyä tätä miestä.

Amelie ei muuttanut elämääni vaan Amelie tuntui tutulta, koska itsekin olen pienestä pitäen matkannut välillä arkimaailmasta haaveiden maailmaan. Se, mitä ympärillä tapahtui, oli minulle pitkään jopa varsin yhdentekevää. Elämäni varrella olen löytänyt elämänmyönteisiä ihmisiä, joiden myötä olen oppinut näkemään ympäröivän maailman rikkauden. Heiltä omaksutun asenteen myötä olen oppinut näkemään arkielämässäni pieniä iloja, joiden keskellä olen sokeana elänyt kaiken aikaa. Sympatiani erilaisia ihmisiä kohtaan on aina ollut suurempi kuin kykyni tavanomaiseen ja pintapuolisempaan kontaktiin. Kuitenkin ihmisyyden rikkaus asuu kaikissa ihmisissä ja joskus itse asetetut rajoitteet ovat syynä kyvyttömyyteen elää elämäänsä avoimesti ja pelkoa vailla; unelmiaan toteuttaen. Mukavuudenhaluun vajoaminen estää näkemästä maailman paikkana, jossa toisilta voisi oppia ja kokemuksista avartua. Amelie-elokuvassa on mielestäni loistavasti esitetty ihmiset ihmisinä, Hollywood-kermasta poikkeavina ja aitoina.

Amelie on elokuvassa ihmeidentekijä; valon moneen elämään sytyttävä elokuvan sankari. Amelie taluttaa niin sokeaa kuin isäänsäkin – kahta eri tavalla näkökyvyltään rajoittunutta – näkemään enemmän maailmaa. Mullistava kokemus voi olla suuri – mahdollisesti koko elämän mullistava – matka tai pieni, vain kadun ylityksen kestävä, hetki. Molempien kokemuksien muisto voi kuitenkin olla yhtä pysyvä ja selailtavissa mielen kuvakirjasta yhä uudelleen ja uudelleen. Pieni teko on joskus merkityksellisempi kuin suuri. Elämme kaikki eri maailmassa. Meidän jokaisen on elettävä yksin, mutta ei yksinäisenä. Maratoonari voi juosta yli 42 kilometriä nopeudella, jolla toinen ei jaksa juosta viittäsataa metriäkään. Pikajuoksijat pyrkivät suoriutumaan urakastaan alle kymmenen sekunnin kun taas ultrajuoksijat saattavat juosta yhtäjaksoisesti vuorokauden ajan. Ihmiset ovat keskenään käsittämättömän erilaisia ja kohtaaminen eri maailmojen välillä tapahtuu arjessa – todellisuuden ja oman kokemuksellisen maailman rajapinnalla. Amelie-elokuvassa persoonallisten henkilöhahmojen välille muodostuu ystävyyssuhteita, jotka eivät perustu samankaltaisuuteen vaan kykyyn kunnioittaa toisen erilaisuutta ja nähdä sen potentiaali avartaa molempien osapuolien maailmankuvaa.

Jokainen meistä voi loistaa omaa elämäntehtäväänsä toteuttaen. Elämän näkeminen elokuvan sankarittaren silmin voi alkaa vaikkapa vain niin pienestä kuin aamuteestä,

kun ennen tapasi juoda kahvia. Kohta voit huomata, että pidät maisemasta, jota olet katsonut ikkunasta useamman vuoden ajan. Myös tiukka rutiini voi tuoda iloa silloin, kun siihen paneutuu siveltimenveto kerrallaan. Rutiini on kuitenkin usein myös se vaaranpaikka, johon ajautumalla voi juuttua olosuhteisiinsa kykenemättä muuttamaan sitä, minkä haluaisi muuttuvan. Joillakin terveys tai taloudellinen tilanne asettavat rajoja unelmien toteuttamiselle. Voisiko kuitenkin mahdollisuudesta johonkin pieneen tulla elämälle se kantava voima? Tai voisiko joutuminen sairaalaan oikeastaan olla ensimmäinen kerta, kun antaa itselleen luvan olla sellainen kuin on? Passikuvatasolla me kaikki epäonnistumme aina jotenkin. Yksistään jo sen vuoksi, että passikuvassa ei sovi hymyillä.

Tänä keväänä tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun itse mullistin elämäni. Eräänä keväisenä aamuna kävelin työpaikalleni, joka minulla oli ollut jo päivälleen viisi vuotta, kuunnellen matkalla Amelien tunnusmusiikkia. Joinain päivinä kuuntelen kävellessäni vain lintujen laulua. Jokaisena päivänä ”oikaisen” metsän kautta – joskin matka sitä kautta on pidempi – vain nähdäkseni metsän vihreyden. Syksyllä metsän laitaa kulkiessani seurasin punaisen kärpässienen päivittäistä kasvua. Eräänä päivänä se oli potkittu kumoon. Kaikki ihmiset eivät näe maailmaa Amelien silmin. Se on valitettavaa, koska sen kaikille soisin.

Soisin kaikille myös kyvyn nähdä, että vaikka elämässä suuret linjat olisivat keskinkertaisia tai jopa kokonaan kateissa, arjen pienet ilot säilyvät ympärillämme aina. Vaikka joskus potkitaan kumoon se, mikä päivä päivältä muuttui enemmän siksi, miksi sen kuului tulla, ei koskaan pidä unohtaa, että uuden kasvun aika tulee ennemmin tai myöhemmin. En sano tätä ihmisenä, joka aina sai kaiken, mutta myönnän olleeni onnekas. Jonain päivänä ihmiset, jotka nostattivat minua, ovat poissa, mutta toivon silti jaksavani muistaa, että jokaisessa kohtaamisessa on mahdollisuus löytää ainakin pisara siitä, mitä elämäni tärkeimmät ihmiset kerran tarjosivat. Puutarhatonttu toteuttaa tehtäväänsä paremmin puutarhassa kuin piilossa vajassa. Me ihmiset voimme toteuttaa tehtäväämme elämällä elämäämme. Jotkut haaveksivat. Toiset eivät osaa tai siihen enää kykene. Kumpienkin on välillä hyvä katsoa ympärilleen ja pyrkiä näkemään, josko jostain löytyisi se, mistä haaveili – tai se, mistä ei tiennyt haaveilleensa. Joskus se, mitä löytää, on jotain, mitä ei tiennyt olevan olemassakaan.

Nimim. Just a girl

 

Joukkueurheilu antaa masentuneellekin syyn nousta sängystä

Veli-Matti Saajala 698418-vuotiaana Veli-Matti Saajala oli masentunut ja alkoholisti. Hän oli aloittanut juomisen nuorena ja masennus diagnosoitiin 14-vuotiaana. Ryyppyputket olivat pitkiä ja juominen ylläpiti – tai pahensi – masennusoireita. Koska Saajala oli kuitenkin jo 10-vuotiaana aloittanut salibandyn pelaamisen seurassa ja piti urheilusta, hän kiinnostui paikallisen mielenterveysyhdistyksen salibandyjoukkueesta ja lähti siihen mukaan.

Ensi viikonloppuna Veli-Matti Saajala on jälleen pelaamassa Mielenterveyden keskusliiton salibandyn ja futsalin mestaruusturnauksessa, johon hän on osallistunut jo kymmenisen kertaa. Alkoholi jäi pois kokonaan miehen elämästä kolme ja puoli vuotta sitten.

− Ilman urheilua olisin todennäköisesti juonut itseni hengiltä. Vaikka vuosikausia sekä ryyppäsin että urheilin, joukkueessa pelaaminen pakotti välillä pitämään taukoja juomisessa ja helpotti oloa, kertoo nyt 30-vuotias Saajala.

 

Nuoret miehet hakevat harvoin apua mielenterveysongelmiinsa − liikunta auttaa monia

Nuorten aikuisten eli 18−29-vuotiaiden miesten alkoholinkäyttö on runsasta: jopa kolmannes on alkoholin ongelmakäyttäjiä. Juomiseen liittyy usein mielenterveysongelmia ja käytöshäiriöitä, ja nuorten miesten itsemurhat ovat yli kolme kertaa niin yleisiä kuin vastaavan ikäisten naisten. Ikävä kyllä, nuoret miehet ovat myös kaikista haluttomimpia hakemaan apua ongelmiinsa ja puhumaan niistä.

Liikunta voi olla monille helpoin tapa saada helpotusta pahaan oloon. Tutkimuksissa on todettu, että nuorten miesten hyvä kunto ja aktiivinen vapaa-ajan liikunta ovat yhteydessä vahvoihin henkisiin voimavaroihin ja fyysisen aktiivisuuden on osoitettu olevan tehokas keino myös stressin ja ahdistuneisuuden vähentämisessä etenkin henkilöillä, joilla on taipumusta voimakkaaseen ahdistukseen. Ja kun liikunta vahvistaa stressinsietokykyä, se samalla suojaa mielenterveyttä.

Rasittavaa liikuntaa harrastavilla on muita pienempi riski yli kolmen kuukauden poissaoloihin mielenterveysongelmien vuoksi. Jyväskylän ja Helsingin yliopistojen sekä Kelan yhteistyössä tekemän tuoreen tutkimuksen mukaan aktiivinen liikunta lievittää masennusta selvästi ja liikunta jopa puolittaa masennuslääkkeiden käytön riskin.

 

Joukkueessa pelaaminen kannustaa lähtemään liikkeelle

Masentuneen on kuitenkin usein vaikea saada itseään ylös sängystä yksin lenkille, ja joukkueurheilu onkin monille huomattavasti motivoivampi tapa liikkua.

Tämän on huomannut myös Antti, 33, joka sairastaa paranoidista skitsofreniaa ja on ajoittain hyvinkin huonossa kunnossa. Hän aloitti salibandyn paikallisen mielenterveystoimiston kautta neljä vuotta sitten.

− Olen aina tykännyt liikkua ja urheilla ja porukassa urheileminen virkistää, kun saa sosiaalisia kontakteja. Sairauden akuuttivaiheessa liikunta ei juuri auta, mutta silloin kun olen paremmassa kunnossa, sillä on iso merkitys omalle olotilalle.

Veli-Matti Saajalalle liikunnasta on tullut tärkeä sisältö elämään. Sen jälkeen, kun hän neljä vuotta sitten jäi pitkälle sairauslomalle ja raitistui, hänestä on tullut paitsi Turun mielenterveysyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja, myös liikuntavastaava.

− Moni joukkueessa pelaava mielenterveysongelmista kärsivä haluaa pitää kunnostaan huolta. Muiden ihmisten tapaaminen piristää ja joukkue luo positiivista sosiaalista painetta lähteä harjoituksiin.

Lähteet: THL ja Jyväskylän yliopisto

Lue lisää:
Mielenterveyden keskusliiton jokavuotinen salibandyn ja futsalin mestaruusturnaus pelataan 21.-22.5.2016 Tampereella

 

 

”Kurssiviikosta tuli elämäni käännekohta”



Masennusdiagnoosin saatuaan Pirkko Daavitsainen häpesi ja salasi sairauttaan sekä tarpoi pätkäterapioiden ja lääkekokeilujen suossa vuosia. Seitsemän vuotta diagnoosinsa saamisesta hän pääsi Mielenterveyden keskusliiton kuntoutuskurssille, jossa vertaisneuvojien kokemukset antoivat hänelle toivonkipinän kuntoutumiseen.

Daavitsainen sairastui masennukseen viisikymppisenä 1990-luvun puolivälissä, jolloin Suomessa elettiin syvintä lama-aikaa. Yhdeksänvuotiaan pojan yksinhuoltaja toimi tuolloin luottamustehtävissä keskisuuressa yrityksessä, jonka taloushallinnossa hän oli työskennellyt 20 vuotta.

Laskusuhdanteen myötä ilmapiiri työpaikalla kiristyi ja vei luottamusmiehen yöunet. Uupumuksesta kärsinyt Daavitsainen romahti työterveyslääkärin vastaanotolla ja päätyi lopulta kahdeksi viikoksi sairaalaan.

– En jaksanut avata postejani. En uskaltanut tavata ketään, enkä käydä missään. Häpesin ja tunsin huonoa omaatuntoa, hän muistelee.

Kaksi viikkoa töihin paluusta Daavitsainen irtisanottiin. Taloudelliseen ahdinkoon joutuneen yksinhuoltajan selviytymistä hankaloitti sairaus, jota hän häpesi ja salaili. Seuraavat kaksi vuotta menivät vaihtelevasti omin voimin, kunnes Daavitsainen haki apua. Alkoi vuosien taistelu pätkäterapioiden ja lääkekokeilujen suossa.

 

Kurssista tuli silmiä avaava kokemus

2000-luvun alkupuolella Daavitsainen oli aloittanut terapiakäynnit aikuispsykiatrian poliklinikalla depressiotyöryhmässä ja päässyt ryhmäterapiaan. Siellä hän sai käsiinsä Mielenterveyden keskusliiton kurssiesitteen, josta huomasi Elämän käännekohdat -kurssin.

– Siitä kurssiviikosta tuli oikeasti elämäni käännekohta ja kuntoutumiseni mahdollistui.

Kokemusta Daavitsainen pitää silmiä avaavana: Kurssilla opetettiin pysähtymään ja kuuntelemaan omia tuntemuksia sekä olemaan kantamatta niistä syyllisyyttä tai huonommuutta.

– Aloin myös ymmärtää, mitkä kaikki tekijät olivat mahdollisesti vaikuttaneet sairastumiseeni.

Näin jälkeenpäin Daavitsainen sanoo, että hänen sairastumisellaan on elämänmittainen tausta. Vahva, tunnollisen yksinselviytyjän rooli piti häntä pihdeissään kaikkien elämänmuutosten keskellä. Niitä oli yhden ihmisen polulle siroteltu liiankin kanssa, eikä rauhoittumiseen ja itsetutkiskeluun ollut jäänyt aikaa.

– En vain ollut onnistunut avaamaan elämäni solmuja kaikkien vastoinkäymisten ja velvollisuuksien suossa. Vaadin itseltäni liikaa. Oli vain pitänyt jotenkin suoriutua kaikista vastoinkäymisistä ja menetyksistä, hän sanoo.

Mielenterveyden keskusliiton järjestämällä kuntoutuskurssilla virisi toivonkipinä, ja elämänusko ja -ilo alkoivat vähitellen palata takaisin Daavitsaisen elämään.

Kuntoutuskurssien vertaisohjaajien rohkeus kertoa avoimesti sairastumisestaan ja selviytymisestään tekivät Daavitsaiseen suuren vaikutuksen. Hän päätti itsekin hakea vertsikkakoulutukseen, johon tuli myös valituksi.

 

Vertaistuella tärkeä rooli kuntoutumisessa

Vertsikkakurssi antoi lopulta enemmän kuin Daavitsainen osasi odottaa, mutta vaati myös paljon. Rankinta oli oman elämäntarinan kirjoittaminen ja lukeminen ääneen ryhmässä.

– Se oli välttämätön retki itsetuntemuksen syövereihin, masennusherkkyyden tunnistamiseen, oman näköisen elämän etsimiseen ja rakentamiseen.

Prosessia seurasi Daavitsaisen mukaan surutyö: Ei ollut helppoa rakentaa uutta, omiin rehellisiin tunteisiin perustuvaa identiteettiä ja saada itseltään anteeksi sitä, miten elämä oli mennyt.

– Elämässäni oli paljon asioita, joihin en ollut itse voinut vaikuttaa, enkä voi vaikuttaa. Pyrin tarkastelemaan ja muuttamaan omaa suhtautumistani ja olemaan oikealla tavalla itseni puolella.

Daavitsainen sanoo MTKL:n kursseilla oppineensa, että omiin tunteisiin pitää luottaa kuin hyvään ystävään.

– On pyrittävä ymmärtämään, mistä tunteet kumpuavat. Itseään ja omia tunteitaan pitää kunnioittaa. Pidän tätä oppia aivan keskeisenä kuntoutumisessa ja elämässä yleensäkin.

On myös muita totuuksia, joihin Daavitsainen kuntoutumisessa uskoo: – Pitää tahtoa ja uskoa muutoksen mahdollisuuteen. Muutoksesta on itse toimijana lopultakin vastuussa, mutta on etsittävä ympärilleen myös kuntoutumista tukevia ihmisiä ja asioita. On myös uskallettava ottaa haasteita vastaan ja pistettävä itsensä aidosti likoon, hän listaa.

Vertaistukityöllä, kokemusasiantuntijuudella ja kaikella vaikuttamistoiminnalla on Daavitsaisen mukaan ollut hyvin keskeinen merkitys hänen kuntoutumiseensa ja eheytymiseen.

Tänä päivänä lastenlapset, monet harrastukset sekä luottamus- ja vapaaehtoistoiminnan aktiviteetit pitävät virkeän eläkeläisen elämän- ja tiedonnälkäisenä, uteliaana ja kiitollisena.

– Tiedän kuka ja millainen olen. Pidän itsestäni ja rakastan paljon: elämää, ihmisiä ja asioita.

Daavitsainen toteaa, että hänen 50 ensimmäistä ikävuottaan olivat ylihuolehtimista ja suorittamista, täydellisyyden tavoittelua ja epämääräistä pahaa oloa.

– Nyt 20 vuotta myöhemmin voin todeta: olen selättänyt demonini. Elämälle kiitos!

 

Masennuksesta kuntoutunut vertaisneuvoja ja kokemuskouluttaja

  • Pirkko Daavitsainen on Mielenterveyden keskusliiton liittovaltuuston varapuheenjohtaja
  • Toiminut myös MTKL:n liittohallituksessa.
  • Toimii edelleen vertaisneuvojana Tietopalvelu Propellissa.
  • On kokemuskouluttajana oppilaitoksissa ja yliopistossa sekä mukana kehittämässä mielenterveys- päihdeongelmaisten palveluja eri hankkeiden työ- ja ohjausryhmissä.

 

Teksti: Perttu Saralampi
Kuva: Sirkku Immonen

Tarinoita vertaisuudesta

Vertainen – ihmissuhde parhaimmillaan

Olen vertainen, syviä vesiä elämässäni kokenut. Ymmärrän hyvin sinua, joka tällä hetkellä huudat kuilun pohjalta, pimeydestä: onko täällä ketään? Olenhan minä siellä käynyt monta kertaa itsekin.

Hoitohenkilökunta auttaa tiedoillaan ja taidoillaan. Mutta heiltä puuttuu vertaisuuden rintaääni, joka syntyy vain ja ainoastaan kokemuksen kautta. Siksi vertainen ymmärtää jo puolesta sanasta, että maaninen vaihe on jo kulman takana. Vain saman helvetin läpikäynyt voi olla todellinen vertainen, todellinen lähimmäinen.

Vertainen ei kysy hintaa, ei hänelle kukaan maksa palkkaa. Minua itseäni on joskus autettu niin, että siitä kiitollisuudesta haluan auttaa vertaishenkilönä muita.

Kokemuskouluttajana toimiminen antaa toisen sairauden varjolla mahdollisuuden vaikuttaa tulevien hoitajien/lääkärien asenteisiin. Luokkahuoneessa on hiirenhiljaista, kun vertainen puhuu: elämästä, tuskasta, auttajista, vertaisista, ja siitä, että aurinko jälleen paistaa.

-Murmeli

 

Tarina vertaisuudesta

En ole koskaan ollut varsinaisessa vertaistukiryhmässä. Pääsin kuitenkin luovan terapian ryhmään, jossa sain olla mukana vuoden. Meillä kaikilla oli niin sanottu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Työskentelimme maalaamalla kuvia tunteistamme. Kun saimme aiheen, en koskaan tiennyt, millaiseksi kuva muodostuisi. Sitten keskustelimme, mitä tunteita maalaus meissä herätti.

Ryhmän alussa jokainen sai kertoa oman taustansa. Tiesimme, että tiedot olivat luottamuksellisia. Mukana sai olla myös, vaikka oli niin masentunut ja paha olla, ettei jaksanut tehdä mitään. Sai vain levätä ja olla mukana.

Maalaukset nostivat pintaan monenlaisia tunteita, joiden olemassaoloakaan ei ollut aikaisemmin tiedostanut. Iloitsin maalaamisesta ja vertaisten seurassa olemisesta. Sain sieltä hyvän ystävän, jonka kanssa olen vieläkin tekemisissä. Tuntui hyvältä keskustella muiden kanssa lääkityksestä ja niiden sivuvaikutuksista ja miten omaiset ja tuttavat kokivat sairautemme. Iloitsin maalaamisesta, tosin kotona siitä ei tullut mitään.

Ryhmässä puhkesi myös runosuoneni. Olen julkaissut kolme omakustanne runokirjaa. Nytkin runoilen pöytälaatikkoon. Runot syntyvät usein, kun olen liikkeellä luonnossa.

Vaikka sairauteni luokitus on bipolaarinen, poden kuitenkin eniten masennusta. Miehenikään ei ymmärrä, mistä masennukseni tulee. Itse olen oppinut hyväksymään oireeni. Osaan säätää lääkitystäni tuntemusteni mukaan.

En käy enää terapiassa tai ole missään ryhmässä. Osaan myös säännöstellä elämääni niin, etten hanki liikaa harrastuksia, ja noudatan säännöllistä unirytmiä. Tämä auttaa mielenterveyteni säilymiseen. Masennus on minulle edelleen arka asia, koska harvat ymmärtävät sitä.

-Sirkka

 

Vertaisryhmä

Olen pitänyt vuodesta 2002 vertaistukiryhmiä jännittäjille ja sosiaalisten tilanteidenpelosta kärsiville Hämeenlinnassa ja Riihimäellä. Ryhmät kokoontuvat kahden viikon välein syksystä kevääseen. Olen itse ollut kova jännittäjä ja pelännyt sos.tilanteita ja lopulta sairastuin vakavaan masennukseen.

Toivuttuani ajattelin miksi en voisi alkaa jakamaan tietoa ja kokemuksiani kuinka pääsin tilanteeseen jossa jännittäminen ei hallitse minua, vaan minä hallitsen jännittämistä. Nämä ryhmät ovat tärkeitä minulle ja tuovat vaihtelua ja sisältöä elämääni. Koen itseni tarpeelliseksi vaikka olenkin työkyvyttömyyseläkkeellä. Ja mikä on mainitsemisen arvoista olen itse voimaantunut ryhmiä pitäessäni. Ja olen elävä esimerkki että pahastakin elämäntilanteesta voi selvitä voittajana.

Lisäksi käyn muutaman kerran vuodessa pitämässä luentoja ko.aiheesta vajaakuntoisille aikuisopiskelijoille. Koen tätä nykyä elämäni elämisen arvoiseksi. Sanonkin ryhmäläisille ja luennoilla olijoille että otan takaisin menetetyt vuodet eli menen joka paikkaan mihin kutsutaan ja jos ei kutsuta niin tarjoudun mukaan. Olen myös kirjoittanut kirjan Jännittääkö? Pelko hallintaan yhdessä Kari Aavaston ja Pia Kaulion kanssa. -Sirpa Syrjälä Launonen

Nuorten kokemustarinoita

Salli

Vanhempani oli kriisissä, kun olin vasta kolmen vanha. Äitini oli alkanut juomaan viiniä pahaan oloonsa, isä pakersi keskeneräisen talorotiskon kimpussa ja ansaitsi siinä sivussa rahaa tarvikkeisiin korjaamalla polkupyöriä ja pesukoneita.  Asuttiin keskellä korpea talossa jota isä korjasi ja äiti piti pystyssä parhaansa mukaan. En itse tiennyt mitään äitini juomisesta, sillä äiti-kulta hoiti ruoan, vaatteet, iltalukemiset ja kaiken muunkin oleellisen hyvin. Eniten minua suretti, ettei isä ollut koskaan läsnä, ei koskaan leikkinyt eikä koskaan huomioinut minua, kun olin pieni. Lähiseudulla ei ollut lainkaan saman ikäisiä lapsia, joten leikin kaikki päivät yksinäni. Minulla oli hyvä mielikuvitus ja sinne uppouduinkin yleensä, kun vanhemmat riitelivät.

Tarhaan mennessä en ollut juurikaan tavannut muita lapsia, joten ryhmään joutuminen oli todella häkellyttävää ja vierasta. Olin tottunut olemaan yksin, järkeilemään asiat itse ja oma-aloitteisesti. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää ohjaajien auktoriteettia ja näin ollen kyseenalaistin heitä. Mielikuvituksessani epäilin suuren luokan salaliittoa, jossa tarhatädit, ja aikuiset yleensä, olivat kaikkia maailman lapsia vastaan.

Tarhaan lähteminen aamuisin oli kamalaa. Koulunkäyntini jatkui samalla tavalla. Opettajat pitivät minua nenäkkäänä lapsena, vaikka pidin itseäni tasa-arvoisena heidän kanssaan. Mistä lienee johtunut idealistinen maailmankuvani. Peruskoulussa olin kiusattu, mutta se ei horjuttanut itsetuntoani, vaan ihmetytti, sillä minun mielestä kaikki tuli hyväksyä sellaisina, kuin he ovat.

Vuosien kuluessa löysin yhtä ”outoja” ihmisiä kuin minä, sain kivoja iloisen värisiä pillereitä ja minusta tuli erittäin avoin ja sosiaalinen. Tulin hyvin toimeen ihmisten kanssa, olin fiksu ja filmaattinen, kerroin tarinaani muille ja toivoin näin voivani auttaa muita itseään etsiviä nuoria. Minusta tuli nykypäivän prinsessa!

Joni, 21

Olin koulukiusattu ala- ja yläasteen ajan. Tuntui siltä, ettei kukaan välittäisi tai ettei kukaan hyväksy minua ihmisenä, koska kaikki tuntemani kanssaoppilaat joko pamauttivat minua päin näköä vähintään joka toinen päivä tai vaihtoehtoisesti haukkuivat minut maanrakoon.

Kiusaaminen jatkui kouluajan ulkopuolellakin, joten
ennen pitkää murruin täysin. Äitini oli neuvoton, kun itkin pimeässä vessassa useita tunteja enkä suostunut puhumaan tai tulemaan ulos, koska pidin itseäni niin hirvittävänä olentona. Myöhemmin sitten äitini kanssa lähdimme lääkärin vastaanotolle ja lääkäri järjesti minulle ajan lastenlinnaan juttelemaan vaivoistani.

Ensimmäisen kahden vuoden ajan tuntui siltä, ettei puhuminen ”kallonkutistajalle” auttanut lainkaan. Ajan myötä löysin uusia ystäviä koulun ulkopuolelta ja vaikkei minusta tuntunut, että mielenterveysasioiden ammattilaisen kanssa keskustelu auttaisi, se oli asia joka kohotti itsetuntoani sen verran korkeaksi, että uskalsin tutustua uusiin ihmisiin. Tätä kautta muutuinkin hiljaisesta ja sisäänpäin kääntyvästä itkeskelijästä todelliseksi show-ihmiseksi.

Terhi, 22

Mielenterveydelliset ongelmani alkoivat yläasteella masennuksena. Vuosi vuodelta se paheni ja koin myös jatkuvaa ahdistusta. Yläasteen jälkeen opiskelin puolitoista vuotta toisella paikkakunnalla, ja siellä ongelmani pahentuivat entisestään. Vaikka luokkalaiseni olivat kaikki todella mukavia ja sain lähes kaikista todella hyviä ystäviä, (joiden kanssa olen tekemisissä vielä tänäkin päivänä) en tullut lainkaan toimeen soluasuntoni toisen asukin kanssa. En asunnolla ollessa syönyt juuri mitään ja ainoa kunnon ruokani päivisin olikin kouluruoka. Päässäni pyöri todella paljon synkkiä ajatuksia, jopa itsemurhaa.

Yhtenä aamuna muurini, jonka olin rakentanut synkän puoleni ympärille, murtui, ja istuin oppilaitoksen aulassa itkemässä. Koulumme psykologi sattui onneksi kävelemään juuri silloin ohi ja pelästyneenä tilastani hän päätti että minun on aika lähteä kotiin. Näin teinkin, ja opintoni siltä erää jäivät kesken.

Vietin muutaman hiljaisen vuoden kotona tehden mitään. Masennukseni paheni, ahdistus oli jatkuvaa, ja minulle kehittyi syömishäiriö. Laihduin vuodessa noin 15 kiloa ja alimmilla painoin hieman alle 45 kiloa. Onnistuin rakentamaan suojamuurini uudestaan, eikä läheiseni tästä syystä huomannut kuinka vakavasti sairas olin.

Syömishäiriöstä pääsin ylitse tavattuani ravintolakokkina toimivan henkilön, josta tuli silloinen poikaystäväni. Päällisin puolin suhteemme oli hyvä, mutta koin paljon henkistä tuskaa. Koin paljon henkistä väkivaltaa, ja itsetuntoni hajosi aivan täysin. Poikaystäväni tuntui vaativan minulta aivan liikaa. Oltuamme yhdessä noin vuoden, tapasin kesätyöpaikallani toisen miehen. Tykästyin häneen aivan heti, ja päivä päivältä huomasin pitäväni hänestä enemmän kuin pitäisi. Kesän lopulla minun ja työkaverini välille kehkeytyi pientä suhdetta, ja päätin jättää ravintolakokkimieheni ja aloin seurustelemaan työkaverini kanssa.

Tästä on nyt noin puolitoista vuotta ja olemme edelleen onnellisesti yhdessä. Tänä aikana olen saanut itsetuntoani takaisin ja olen sosiaalisempi kuin olen koskaan ollut. Kärsin edelleen masennuksesta ja ahdistuksesta. Minulla on myös paniikkihäiriö, jonka edellinen onneton suhteeni aiheutti. Mutta käyn läpi terapiaa ja minulla on uusi, sopiva lääkitys. Tunnen elämäni paranevan pikku hiljaa, ja saan kiittää paljosta ihanaa poikaystävääni – tai oikeastaan kihlattuani.