Amelie − elokuva, joka mullisti mieleni

 

Amelie_posterKysyitte, olenko joskus nähnyt riemastuttavan elokuvan. Kyllä – ja olen nähnyt sen useasti. Vaikka olen nähnyt kyseisen elokuvan useasti, palaan siihen aina uudelleen. Päähenkilö vaikuttaa minusta kovin tutulta ja elokuvan henkilöhahmot inhimillisiltä ja sympaattisilta. Elokuvan nimi on Amelie ja sen mainostetaan saavan katsojansa kulkemaan viikon hymyssä suin.

Amelie on lapsena yksin eristyksissä kasvaneen naisen tarina. Amelie pakeni lapsena haavemaailmaansa ja suorastaan eli niissä. Vielä vanhempanakin hänelle on ominaista nähdä maailma haaveksien, mutta myös taipumus eristää itsensä maailmasta tuon kyvyn vuoksi. Amelie päättää eräänä päivänä sattuvan tapauksen johdosta ryhtyä hyväntekijäksi. Hyväntekijän roolissaan Amelie päätyy tekemään pieniä hyväntahtoisia jekkuja naapurustonsa ihmisille, mutta törmää myös outoon nuoreen mieheen, joka jää askarruttamaan häntä. Elokuvan rungoksi muodostuukin tarina ujon Amelien pyrkimyksestä lähestyä tätä miestä.

Amelie ei muuttanut elämääni vaan Amelie tuntui tutulta, koska itsekin olen pienestä pitäen matkannut välillä arkimaailmasta haaveiden maailmaan. Se, mitä ympärillä tapahtui, oli minulle pitkään jopa varsin yhdentekevää. Elämäni varrella olen löytänyt elämänmyönteisiä ihmisiä, joiden myötä olen oppinut näkemään ympäröivän maailman rikkauden. Heiltä omaksutun asenteen myötä olen oppinut näkemään arkielämässäni pieniä iloja, joiden keskellä olen sokeana elänyt kaiken aikaa. Sympatiani erilaisia ihmisiä kohtaan on aina ollut suurempi kuin kykyni tavanomaiseen ja pintapuolisempaan kontaktiin. Kuitenkin ihmisyyden rikkaus asuu kaikissa ihmisissä ja joskus itse asetetut rajoitteet ovat syynä kyvyttömyyteen elää elämäänsä avoimesti ja pelkoa vailla; unelmiaan toteuttaen. Mukavuudenhaluun vajoaminen estää näkemästä maailman paikkana, jossa toisilta voisi oppia ja kokemuksista avartua. Amelie-elokuvassa on mielestäni loistavasti esitetty ihmiset ihmisinä, Hollywood-kermasta poikkeavina ja aitoina.

Amelie on elokuvassa ihmeidentekijä; valon moneen elämään sytyttävä elokuvan sankari. Amelie taluttaa niin sokeaa kuin isäänsäkin – kahta eri tavalla näkökyvyltään rajoittunutta – näkemään enemmän maailmaa. Mullistava kokemus voi olla suuri – mahdollisesti koko elämän mullistava – matka tai pieni, vain kadun ylityksen kestävä, hetki. Molempien kokemuksien muisto voi kuitenkin olla yhtä pysyvä ja selailtavissa mielen kuvakirjasta yhä uudelleen ja uudelleen. Pieni teko on joskus merkityksellisempi kuin suuri. Elämme kaikki eri maailmassa. Meidän jokaisen on elettävä yksin, mutta ei yksinäisenä. Maratoonari voi juosta yli 42 kilometriä nopeudella, jolla toinen ei jaksa juosta viittäsataa metriäkään. Pikajuoksijat pyrkivät suoriutumaan urakastaan alle kymmenen sekunnin kun taas ultrajuoksijat saattavat juosta yhtäjaksoisesti vuorokauden ajan. Ihmiset ovat keskenään käsittämättömän erilaisia ja kohtaaminen eri maailmojen välillä tapahtuu arjessa – todellisuuden ja oman kokemuksellisen maailman rajapinnalla. Amelie-elokuvassa persoonallisten henkilöhahmojen välille muodostuu ystävyyssuhteita, jotka eivät perustu samankaltaisuuteen vaan kykyyn kunnioittaa toisen erilaisuutta ja nähdä sen potentiaali avartaa molempien osapuolien maailmankuvaa.

Jokainen meistä voi loistaa omaa elämäntehtäväänsä toteuttaen. Elämän näkeminen elokuvan sankarittaren silmin voi alkaa vaikkapa vain niin pienestä kuin aamuteestä,

kun ennen tapasi juoda kahvia. Kohta voit huomata, että pidät maisemasta, jota olet katsonut ikkunasta useamman vuoden ajan. Myös tiukka rutiini voi tuoda iloa silloin, kun siihen paneutuu siveltimenveto kerrallaan. Rutiini on kuitenkin usein myös se vaaranpaikka, johon ajautumalla voi juuttua olosuhteisiinsa kykenemättä muuttamaan sitä, minkä haluaisi muuttuvan. Joillakin terveys tai taloudellinen tilanne asettavat rajoja unelmien toteuttamiselle. Voisiko kuitenkin mahdollisuudesta johonkin pieneen tulla elämälle se kantava voima? Tai voisiko joutuminen sairaalaan oikeastaan olla ensimmäinen kerta, kun antaa itselleen luvan olla sellainen kuin on? Passikuvatasolla me kaikki epäonnistumme aina jotenkin. Yksistään jo sen vuoksi, että passikuvassa ei sovi hymyillä.

Tänä keväänä tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun itse mullistin elämäni. Eräänä keväisenä aamuna kävelin työpaikalleni, joka minulla oli ollut jo päivälleen viisi vuotta, kuunnellen matkalla Amelien tunnusmusiikkia. Joinain päivinä kuuntelen kävellessäni vain lintujen laulua. Jokaisena päivänä ”oikaisen” metsän kautta – joskin matka sitä kautta on pidempi – vain nähdäkseni metsän vihreyden. Syksyllä metsän laitaa kulkiessani seurasin punaisen kärpässienen päivittäistä kasvua. Eräänä päivänä se oli potkittu kumoon. Kaikki ihmiset eivät näe maailmaa Amelien silmin. Se on valitettavaa, koska sen kaikille soisin.

Soisin kaikille myös kyvyn nähdä, että vaikka elämässä suuret linjat olisivat keskinkertaisia tai jopa kokonaan kateissa, arjen pienet ilot säilyvät ympärillämme aina. Vaikka joskus potkitaan kumoon se, mikä päivä päivältä muuttui enemmän siksi, miksi sen kuului tulla, ei koskaan pidä unohtaa, että uuden kasvun aika tulee ennemmin tai myöhemmin. En sano tätä ihmisenä, joka aina sai kaiken, mutta myönnän olleeni onnekas. Jonain päivänä ihmiset, jotka nostattivat minua, ovat poissa, mutta toivon silti jaksavani muistaa, että jokaisessa kohtaamisessa on mahdollisuus löytää ainakin pisara siitä, mitä elämäni tärkeimmät ihmiset kerran tarjosivat. Puutarhatonttu toteuttaa tehtäväänsä paremmin puutarhassa kuin piilossa vajassa. Me ihmiset voimme toteuttaa tehtäväämme elämällä elämäämme. Jotkut haaveksivat. Toiset eivät osaa tai siihen enää kykene. Kumpienkin on välillä hyvä katsoa ympärilleen ja pyrkiä näkemään, josko jostain löytyisi se, mistä haaveili – tai se, mistä ei tiennyt haaveilleensa. Joskus se, mitä löytää, on jotain, mitä ei tiennyt olevan olemassakaan.

Nimim. Just a girl

 

Jaa tämä sivu.Share on FacebookTweet about this on Twitter