Mielenterveyden keskusliiton kesäaukiolot

Hyvää kesää!

Hyvää kesää!

Mielenterveyden keskusliiton toimistot lomailevat kesän ajan.

Helsingin toimisto Ratakadulla sulkeutuu 19.6. ja avautuu kesän jälkeen 2.9. uusituissa tiloissa osoitteessa Malmin kauppatie 26, 4. krs.
Puhelinvaihteemme on myös suljettu 18.8. saakka. Henkilökunnan yhteystiedot löytyvät täältä: http://mtkl.fi/yhteystiedot.

Neuvontapalvelumme viettävät myös kesälomaa. Neuvontapuhelin (p. 0203 91920 ma, ti, to 9-14, ke 9-16) on suljettu ajalla 7.-27.7.2014. Vertaistukipuhelin (p. 0203 91920 pe 10-15) on suljettu 27.6 – 7.8.

Helsingin käyntipiste on muuton vuoksi kiinni ja avautuu seuraavan kerran 9.9. alkaen ti-to klo 12-16.
Turun käyntipiste on kesälomalla 18.6-3.8.2014. Elokuussa 5.8.2014 lähtien käyntipiste palvelee jälleen osoitteessa Läntinen Pitkäkatu 35, 2. krs. (ti, ke ja to klo 10-16).
Kuopion käyntipiste (Teletie 4-6, E-rappu) on lomalla 1.7. -4.8. Aukioloajat ovat tiistaisin ja torstaisin klo 10-15.

Kulttuuri- ja yleisurheilupäiviin liittyvissä kysymyksissä voi olla yhteydessä Maie Puusaareen, maie.puusaar@mtkl.fi, p. 040 512 0125.

Mielenterveysmessuihin liittyvissä asioissa palvelee Silja Lepistö, silja.lepisto@mtkl.fi, p. 040 500 0822.

Käsikädessä-lehden tilaajapalvelu on lomalla 19.6. – 18.8. Kesän aikana viestin voi jättää nettilomakkeen kautta osoitteessa http://mtkl.fi/julkaisut/kasikadessa/lukijapalvelu, ja niihin vastataan kesätauon jälkeen. Syksyllä lehden tilaajia palvellaan taas numerossa 045 127 1747 (ma-to klo 13-15).

Pirteää kesämieltä toivottaen
Mielenterveyden keskusliitto

Tarinoita vertaisuudesta

Vertainen – ihmissuhde parhaimmillaan

Olen vertainen, syviä vesiä elämässäni kokenut. Ymmärrän hyvin sinua, joka tällä hetkellä huudat kuilun pohjalta, pimeydestä: onko täällä ketään? Olenhan minä siellä käynyt monta kertaa itsekin.

Hoitohenkilökunta auttaa tiedoillaan ja taidoillaan. Mutta heiltä puuttuu vertaisuuden rintaääni, joka syntyy vain ja ainoastaan kokemuksen kautta. Siksi vertainen ymmärtää jo puolesta sanasta, että maaninen vaihe on jo kulman takana. Vain saman helvetin läpikäynyt voi olla todellinen vertainen, todellinen lähimmäinen.

Vertainen ei kysy hintaa, ei hänelle kukaan maksa palkkaa. Minua itseäni on joskus autettu niin, että siitä kiitollisuudesta haluan auttaa vertaishenkilönä muita.

Kokemuskouluttajana toimiminen antaa toisen sairauden varjolla mahdollisuuden vaikuttaa tulevien hoitajien/lääkärien asenteisiin. Luokkahuoneessa on hiirenhiljaista, kun vertainen puhuu: elämästä, tuskasta, auttajista, vertaisista, ja siitä, että aurinko jälleen paistaa.

-Murmeli

 

Tarina vertaisuudesta

En ole koskaan ollut varsinaisessa vertaistukiryhmässä. Pääsin kuitenkin luovan terapian ryhmään, jossa sain olla mukana vuoden. Meillä kaikilla oli niin sanottu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Työskentelimme maalaamalla kuvia tunteistamme. Kun saimme aiheen, en koskaan tiennyt, millaiseksi kuva muodostuisi. Sitten keskustelimme, mitä tunteita maalaus meissä herätti.

Ryhmän alussa jokainen sai kertoa oman taustansa. Tiesimme, että tiedot olivat luottamuksellisia. Mukana sai olla myös, vaikka oli niin masentunut ja paha olla, ettei jaksanut tehdä mitään. Sai vain levätä ja olla mukana.

Maalaukset nostivat pintaan monenlaisia tunteita, joiden olemassaoloakaan ei ollut aikaisemmin tiedostanut. Iloitsin maalaamisesta ja vertaisten seurassa olemisesta. Sain sieltä hyvän ystävän, jonka kanssa olen vieläkin tekemisissä. Tuntui hyvältä keskustella muiden kanssa lääkityksestä ja niiden sivuvaikutuksista ja miten omaiset ja tuttavat kokivat sairautemme. Iloitsin maalaamisesta, tosin kotona siitä ei tullut mitään.

Ryhmässä puhkesi myös runosuoneni. Olen julkaissut kolme omakustanne runokirjaa. Nytkin runoilen pöytälaatikkoon. Runot syntyvät usein, kun olen liikkeellä luonnossa.

Vaikka sairauteni luokitus on bipolaarinen, poden kuitenkin eniten masennusta. Miehenikään ei ymmärrä, mistä masennukseni tulee. Itse olen oppinut hyväksymään oireeni. Osaan säätää lääkitystäni tuntemusteni mukaan.

En käy enää terapiassa tai ole missään ryhmässä. Osaan myös säännöstellä elämääni niin, etten hanki liikaa harrastuksia, ja noudatan säännöllistä unirytmiä. Tämä auttaa mielenterveyteni säilymiseen. Masennus on minulle edelleen arka asia, koska harvat ymmärtävät sitä.

-Sirkka

 

Vertaisryhmä

Olen pitänyt vuodesta 2002 vertaistukiryhmiä jännittäjille ja sosiaalisten tilanteidenpelosta kärsiville Hämeenlinnassa ja Riihimäellä. Ryhmät kokoontuvat kahden viikon välein syksystä kevääseen. Olen itse ollut kova jännittäjä ja pelännyt sos.tilanteita ja lopulta sairastuin vakavaan masennukseen.

Toivuttuani ajattelin miksi en voisi alkaa jakamaan tietoa ja kokemuksiani kuinka pääsin tilanteeseen jossa jännittäminen ei hallitse minua, vaan minä hallitsen jännittämistä. Nämä ryhmät ovat tärkeitä minulle ja tuovat vaihtelua ja sisältöä elämääni. Koen itseni tarpeelliseksi vaikka olenkin työkyvyttömyyseläkkeellä. Ja mikä on mainitsemisen arvoista olen itse voimaantunut ryhmiä pitäessäni. Ja olen elävä esimerkki että pahastakin elämäntilanteesta voi selvitä voittajana.

Lisäksi käyn muutaman kerran vuodessa pitämässä luentoja ko.aiheesta vajaakuntoisille aikuisopiskelijoille. Koen tätä nykyä elämäni elämisen arvoiseksi. Sanonkin ryhmäläisille ja luennoilla olijoille että otan takaisin menetetyt vuodet eli menen joka paikkaan mihin kutsutaan ja jos ei kutsuta niin tarjoudun mukaan. Olen myös kirjoittanut kirjan Jännittääkö? Pelko hallintaan yhdessä Kari Aavaston ja Pia Kaulion kanssa. -Sirpa Syrjälä Launonen

Nuorten kokemustarinoita

Salli

Vanhempani oli kriisissä, kun olin vasta kolmen vanha. Äitini oli alkanut juomaan viiniä pahaan oloonsa, isä pakersi keskeneräisen talorotiskon kimpussa ja ansaitsi siinä sivussa rahaa tarvikkeisiin korjaamalla polkupyöriä ja pesukoneita.  Asuttiin keskellä korpea talossa jota isä korjasi ja äiti piti pystyssä parhaansa mukaan. En itse tiennyt mitään äitini juomisesta, sillä äiti-kulta hoiti ruoan, vaatteet, iltalukemiset ja kaiken muunkin oleellisen hyvin. Eniten minua suretti, ettei isä ollut koskaan läsnä, ei koskaan leikkinyt eikä koskaan huomioinut minua, kun olin pieni. Lähiseudulla ei ollut lainkaan saman ikäisiä lapsia, joten leikin kaikki päivät yksinäni. Minulla oli hyvä mielikuvitus ja sinne uppouduinkin yleensä, kun vanhemmat riitelivät.

Tarhaan mennessä en ollut juurikaan tavannut muita lapsia, joten ryhmään joutuminen oli todella häkellyttävää ja vierasta. Olin tottunut olemaan yksin, järkeilemään asiat itse ja oma-aloitteisesti. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää ohjaajien auktoriteettia ja näin ollen kyseenalaistin heitä. Mielikuvituksessani epäilin suuren luokan salaliittoa, jossa tarhatädit, ja aikuiset yleensä, olivat kaikkia maailman lapsia vastaan.

Tarhaan lähteminen aamuisin oli kamalaa. Koulunkäyntini jatkui samalla tavalla. Opettajat pitivät minua nenäkkäänä lapsena, vaikka pidin itseäni tasa-arvoisena heidän kanssaan. Mistä lienee johtunut idealistinen maailmankuvani. Peruskoulussa olin kiusattu, mutta se ei horjuttanut itsetuntoani, vaan ihmetytti, sillä minun mielestä kaikki tuli hyväksyä sellaisina, kuin he ovat.

Vuosien kuluessa löysin yhtä ”outoja” ihmisiä kuin minä, sain kivoja iloisen värisiä pillereitä ja minusta tuli erittäin avoin ja sosiaalinen. Tulin hyvin toimeen ihmisten kanssa, olin fiksu ja filmaattinen, kerroin tarinaani muille ja toivoin näin voivani auttaa muita itseään etsiviä nuoria. Minusta tuli nykypäivän prinsessa!

Joni, 21

Olin koulukiusattu ala- ja yläasteen ajan. Tuntui siltä, ettei kukaan välittäisi tai ettei kukaan hyväksy minua ihmisenä, koska kaikki tuntemani kanssaoppilaat joko pamauttivat minua päin näköä vähintään joka toinen päivä tai vaihtoehtoisesti haukkuivat minut maanrakoon.

Kiusaaminen jatkui kouluajan ulkopuolellakin, joten
ennen pitkää murruin täysin. Äitini oli neuvoton, kun itkin pimeässä vessassa useita tunteja enkä suostunut puhumaan tai tulemaan ulos, koska pidin itseäni niin hirvittävänä olentona. Myöhemmin sitten äitini kanssa lähdimme lääkärin vastaanotolle ja lääkäri järjesti minulle ajan lastenlinnaan juttelemaan vaivoistani.

Ensimmäisen kahden vuoden ajan tuntui siltä, ettei puhuminen ”kallonkutistajalle” auttanut lainkaan. Ajan myötä löysin uusia ystäviä koulun ulkopuolelta ja vaikkei minusta tuntunut, että mielenterveysasioiden ammattilaisen kanssa keskustelu auttaisi, se oli asia joka kohotti itsetuntoani sen verran korkeaksi, että uskalsin tutustua uusiin ihmisiin. Tätä kautta muutuinkin hiljaisesta ja sisäänpäin kääntyvästä itkeskelijästä todelliseksi show-ihmiseksi.

Terhi, 22

Mielenterveydelliset ongelmani alkoivat yläasteella masennuksena. Vuosi vuodelta se paheni ja koin myös jatkuvaa ahdistusta. Yläasteen jälkeen opiskelin puolitoista vuotta toisella paikkakunnalla, ja siellä ongelmani pahentuivat entisestään. Vaikka luokkalaiseni olivat kaikki todella mukavia ja sain lähes kaikista todella hyviä ystäviä, (joiden kanssa olen tekemisissä vielä tänäkin päivänä) en tullut lainkaan toimeen soluasuntoni toisen asukin kanssa. En asunnolla ollessa syönyt juuri mitään ja ainoa kunnon ruokani päivisin olikin kouluruoka. Päässäni pyöri todella paljon synkkiä ajatuksia, jopa itsemurhaa.

Yhtenä aamuna muurini, jonka olin rakentanut synkän puoleni ympärille, murtui, ja istuin oppilaitoksen aulassa itkemässä. Koulumme psykologi sattui onneksi kävelemään juuri silloin ohi ja pelästyneenä tilastani hän päätti että minun on aika lähteä kotiin. Näin teinkin, ja opintoni siltä erää jäivät kesken.

Vietin muutaman hiljaisen vuoden kotona tehden mitään. Masennukseni paheni, ahdistus oli jatkuvaa, ja minulle kehittyi syömishäiriö. Laihduin vuodessa noin 15 kiloa ja alimmilla painoin hieman alle 45 kiloa. Onnistuin rakentamaan suojamuurini uudestaan, eikä läheiseni tästä syystä huomannut kuinka vakavasti sairas olin.

Syömishäiriöstä pääsin ylitse tavattuani ravintolakokkina toimivan henkilön, josta tuli silloinen poikaystäväni. Päällisin puolin suhteemme oli hyvä, mutta koin paljon henkistä tuskaa. Koin paljon henkistä väkivaltaa, ja itsetuntoni hajosi aivan täysin. Poikaystäväni tuntui vaativan minulta aivan liikaa. Oltuamme yhdessä noin vuoden, tapasin kesätyöpaikallani toisen miehen. Tykästyin häneen aivan heti, ja päivä päivältä huomasin pitäväni hänestä enemmän kuin pitäisi. Kesän lopulla minun ja työkaverini välille kehkeytyi pientä suhdetta, ja päätin jättää ravintolakokkimieheni ja aloin seurustelemaan työkaverini kanssa.

Tästä on nyt noin puolitoista vuotta ja olemme edelleen onnellisesti yhdessä. Tänä aikana olen saanut itsetuntoani takaisin ja olen sosiaalisempi kuin olen koskaan ollut. Kärsin edelleen masennuksesta ja ahdistuksesta. Minulla on myös paniikkihäiriö, jonka edellinen onneton suhteeni aiheutti. Mutta käyn läpi terapiaa ja minulla on uusi, sopiva lääkitys. Tunnen elämäni paranevan pikku hiljaa, ja saan kiittää paljosta ihanaa poikaystävääni – tai oikeastaan kihlattuani.